Onpas ollut pitkä tauko tässä kirjoittelemisessa. Olen käyttänyt aikaani tällä välin muihin elämänalueisiin. Hieman huolestuttavaa sinänsä, sillä tämä bloggaaminen on minulle hyvin henkilökohtainen alue. Tätä en tee kenellekään muulle. Tänne kirjoittaminen on ajan ottamista itselleni ja usein samaan aikaan muut velvollisuuteni saavat luvan ottaa aikalisää.
Minut on helppo saada tekemään kaikkea - auttamaan ja osallistumaan. Liiankin helppo. Siihen on monta konstia, joista imartelu lienee tehokkaimpia. Pyyntöön kannattaa liittää seuraavia perusteluita "kun sä olet niin hyvä tietokoneiden kanssa", "kun sä olet niin kätevä" tai "sä kun saat asiat niin selkeään järjestykseen". Näiden jälkeen voi olla jo melko varma, että koukussa ollaan. Sekin on sinänsä hyvä syy pitää tämä blogi oikeasti anonyyminä. Jos lähipiirissäni on vielä joku, joka ei ole tätä itse keksinyt, niin eipä tarvitse tulla tännekään sitä lukemaan.
Joskus kun kiireitä on enemmän, alkavat kaikki asiat tuntua velvollisuuksilta. Nekin, jotka ovat ilo sinänsä. Kai se on sitä syyllisyyttä, jota media kylvää meihin. Olisi niin kiva tehdä asioita perheenjäsenten kanssa. Käydä poikani kanssa kuntosalilla, tyttäreni haluaisi sauvakävelemään, koiria pitäisi kouluttaa eikä se olisi hullumpaa viettää kahdenkeskistä aikaa puolisonkaan kanssa. Perhe on pitkälti elämäni henkireikä. Miksi on aikoja kun sekin tuntuu velvollisuudelta?
Olin työpaikallani kuuntelemassa yhden luennon. Psykologi kertoi ihmistyypeistä. Tiedän kyllä olevani pitkälti sitä tyyppiä, joka on niin tottunut olemaan ohjissa ettei oikein osaisi vuoroa muille edes antaa. Äärimmäisyyksiin mennen se on huono asia, kohtuutena voi olla hyväkin. Jonkunhan ne asiat on saatava pyörimään, eikö?
