Ystävistä ja tuttavista

Nyt kesäkuussa olen ottanut elämän vähän rennommin. Olen tavannut monta vanhaa ystävääni, joita en ole nähnyt aikoihin. Olen myös pitänyt tiiviimmin yhteyttä uudempienkin ystävien kanssa. Kaikkineen olen viettänyt sellaista normaalia elämää, jota monet ihmiset viettävät varmaan vakituiseen. Sellaiset ihmiset, jotka eivät käytä kaikkea aikaansa suorittamiseen.

Silti en aio tässäkään yhteydessä kokonaan hylätä suoritusteemaa, sillä parhaat ystäväni ovat sellaisia, jotka saavat minut ajattelemaan tai tekemään jotain uutta. Piristymään tavalla tai toisella, löytämään uuden näkökulman asioihin. Minusta paras ystävä on sellainen, jonka tapaamisen jälkeen on hyvä mieli. Mieluiten sellainen olotila, että näkee oman elämänsä positiivisessa valossa. Mielentila, jossa harkitsen jotain uutta asiaa tai harrastusta. Kuitenkin iloisella mielellä, en pakonomaisesti tai näyttämisen halusta, vaan sisäisestä tarpeesta tai pelkästään muuten vaan.

Viimeisen parin vuoden aikana olen ystävieni kautta:
- löytänyt uuden harrastuksen lemmikkien parissa ja sitä myöten paljon uusia ystäviä ihmisistä, joita en muuten olisi tavannut.
- löytänyt blogistaniaan.
- innostunut kirjoittamisesta.
- raahautunut kuntosalille ja terveellisempien elämäntapojen pariin.
- oppinut töissä positiivista asennetta ja ennakkovalmisteluiden ja viimeistellyn työjäljen merkityksen (suorittajalle se toki on vain lisää köyttä työnarkomanian tiellä).
- innostunut ammatillisesti uusista asioista ja kirjoittanut artikkelin lehteen.
- kaikkineen saanut iloa jokapäiväiseen elämään.

Mielestäni kyynikot ja jatkuvasti valittavat ovat ikäviä ihmisiä. Kyynisyys on tiettyyn pisteeseen asti hauskaa, mutta jatkuvana, ei mihinkään johtavana valituksena todella ikävystyttävää. Joskus toki itsekin juoruilen, mutta toisten ihmisten haukkuminen jatkuvana puheenaiheena ei sekään jaksa kiinnostaa. Olen tavannut sellaisenkin ihmisen, joka tarkkaan eritellen haukkui maan rakoon kaikki yhteiset tuttavamme. Kaikki. Väistämättä tuli mieleen se, että tuskin hän minustakaan puhuu imartelevaan sävyyn, jos en satu olemaan paikalla. Pidän enemmän ihmisistä, jotka näkevät toisissa positiivisen puolen. Toivoisin itsekin olevani sellainen.

Elämääni blogissa

Olen nyt kirjoitellut blogia viikon päivät. Avautuva maailma on mielenkiintoinen, kuljen vieläkin täällä paikoin kuin Liisa Ihmemaassa. Selailen ihmeissäni tätä kirjoa. Oman blogini aloitin varsin spontaanisti. Lähdin yksinkertaisesti kokeilemaan, miten blogi luodaan. Samalla kun siirryin näytöltä toiselle, jouduin päättämään nimimerkkini ja blogin nimen. Alta varttitunnin oli koko homma tehty, ilman suurempaa ajatusta vielä siitä, mitä blogiini kirjoittaisin. Automatkalla kotiin välähti mieleen muutamia aiheita, joista olen aikonut kirjoittaa joskus jonnekin. Blogini lähti muotoutumaan pikku hiljaa.

Edelleen tässä kirjoittamisessa mielenkiintoisinta on se, että harvoin tiedän itsekään, mihin juttu päättyy milloinkin. Joskus ajattelen alussa tiettyä sävyä, tiettyä sanomaa, tiettyä lopputulosta. Kun postaukseni on valmis, on lopputulos usein toisenlainen. Välillä luen omia kirjoituksiani hämmästyneenä, tuotako mieltä minä oikeasti olen? Olen joskus kuvitellut olevani feministi, se tosin on laantunut ajan myötä. Moni kirjoituksistani kuulostaa mielestäni jopa miehen kirjoittamilta. Tai ehkei sentään aivan siltä, mutta kuitenkin joltain muulta kuin kuvittelin.

Itse asiassa mielenkiinnolla odotan, mihin teemoihin, mihin tyyliin lopulta päädyn. Monet yhdistävät blogiinsa erilaisia asioita; päiväkirjaa, runoa, kertomuksia, valokuvia. Halutessaan niitä voi lukea teemoittain. Olen kuitenkin päättänyt jatkaa pääosin tätä samaa linjaa. Ajautuminen on yksi tapa päätyä lopputulokseen. On tämä kuitenkin enemmän omaa tyyliäni kuin joku muu.

Nimimerkkiäni pohdin joskus vieläkin. Aikuinen nainen kuulostaa Paula Koivuniemen laululta, enkä todellakaan pidä sitä esikuvanani. Nimimerkkini päätin sana kerrallaan. "Aikuinen" siksi, että elämäni ja suuri osa kirjoituksistani liittyy aikuisuuteen. Siihen, että olen jo aikuisen iässä, minulla on aikuisen vastuut ja velvollisuudet, eikä tässä aikuisuudessa mitään vikaa ole. "Nainen" siksi, että rooliini töissä ja kotona vaikuttaa kuitenkin hyvin voimakkaasti naisena oleminen, vaikka joskus kuvittelen omaavani androgyynin piirteitä. "Elämä" on valitsemani synonyymi arkipäivälle. Tällaista se minun elämäni on, tätä on elettävä.

En tiedä muuttuisiko tämä muuksi, jos olisin pohtinut blogiani ja nimimerkkiäni pitempään. "Vanha likainen mies" on hauska nimimerkki. Aivan omaa luokkaansa blogin teemana on "Sun äitis kirjoittaa meiän äitien blogit".

Ehkä odottaisin täällä enemmän aitoa palautetta. Ei pelkästään käsittelemieni aiheiden kirvoittamia kommentteja, vaan palautetta myös kirjoittamisesta. Ehkä täältä jostain blogistaniasta löytyy sellainenkin alue. Runotorstain jo löysin, mutta sieltäkin odottaisin enemmän keskustelua. Toisaalta olen kyllästynyt erilaisten keskustelupalstojen tyhjästä kinasteluun, en minä sitäkään kaipaa. Sitä tulin tänne blogistaniaan pakoon. Ei kukaan saa sanottua mitään, jos toiset teilaavat heti ja puuttuvat epäolennaisuuksiin. Parhaat tv-haastattelutkin ovat sellaisia, joissa haastateltavan annetaan puhua rauhassa.

terveisin "Paula Koivuniemi" *lauleskelee*

Tarua ja totta suorittamisesta, osa 1

Väite: Suorittaessaan ihminen pakenee todellista elämäänsä
Totta: Suorittamista voi käyttää pakotienä. Elämän voi täyttää erilaisilla pikkuaskareilla ja niitä voi käyttää tekosyynä. En voi nyt, alusvaatteet on silittämättä ja pakastepurkit järjestämättä. Askareet sopivat myös vallankäytön välineeksi. Koko perheen voi pakottaa taittelemaan lautasliinoja tai ajamaan trimmerillä kukkaistutusten reunoja. Pieniin asioihin keskittymällä voi välttyä suurilta. Olisinhan minä opiskellut toisen tutkinnon, mutta kun noihin kotitöihin menee niin paljon aikaa eikä äijä mokoma auta niissä. Kun touhuaa riittävästi, voi jopa unohtaa epämieluisia asioita.
Tarua: Mikä on "todellista elämää"? Mikä osa elämästä on todellisempaa kuin toinen? Kuka sen määrittelee? Suorittamista on monenlaista. Parhaimmillaan suorittaja saa oikeasti paljon aikaiseksi ja vapaa-aikaakin jää. Suorittamattomuus sohvalla maaten ja telkkaria katsellen tuskin nostaa kenenkään elämänlaatua. Suorittaminen ei ole paras tapa hoitaa ihmissuhteita, mutta suorittaja säästyy helposti aika monelta väärinkäsitykseltä. Kun asiat selvitetään heti, ei jää roikkumaan kauniita aikeita; asioita jotka olisi voinut sanoa ja tehdä, jos vain olisi saanut aikaiseksi. Etenkin kun nyt se on jo liian myöhäistä.
Ehdottomasti totta: Ihminen pystyy selittämään asiat aina parhain päin. Mikä tahansa asia on perusteltavissa, kun vain löytyy tarpeeksi tahtoa.

Itse aiheutetusta kiireestä

Eilisen päivän vietin pihatöissä eli niitin polvenkorkuista ruohoa ja kitkin nokkosia. Olin jo viime viikon katsellut, että pakkohan pihalle on jotain tehdä. Pihamme ei ole vielä valmis, joten siellä ei voi pinnan epätasaisuuden takia käyttää ruohonleikkuria. Kasvustokin on kaikkea muuta kuin nurmikkoa. Niittäessäni ehdin taas miettiä tätä suorittamista.

Minulle tyypillisesti hommat kasaantuvat sen takia, että haluaisin tehdä ne viimeisen päälle kunnolla. Sen pakollisen lisäksi vielä sitä, tätä ja tota. Itse asiassa nurmikonkin olisin voinut niittää jo kertaalleen, vaikken olisi ehtinytkään haravoida. Jos niittää tarpeeksi ajoissa, ei sitä ruohoa sinne niin paljoa edes jää, että se siellä mitään haittaisi. Mutta kun pitää olla aikaa haravoida, leikata pensaat ja hankkia kukkaistutuksia. Sillä välin se ruoho ylttääkin jo polveen.

Muutamia asioita osaan jo hoitaa melko mutkattomasti. Yhdistyksen kesäretkelle ei oikeastaan tarvita kuin paikka, ilmoitus jäsentiedotteeseen ja menomatkalla jotain syötävää kaupasta. Ohjelman voi pahimpaan hätään keksiä paikan päällä. Jos muistaa, voi kotoa lähtiessä ottaa tikkataulun tai mölkyn mukaan. Jos järjestelyitä tekee tätä enemmän ei lopputulos ole välttämättä sen kummempi. Joka tapauksessa tilaisuutta ei kannata jättää pitämättä vain sen takia, ettei ehtinytkään suunnitella kaikkea viimeisen päälle: aarteenetsintää, leikkejä, pelejä, monipuolista ruokailua, seikkailurataa tms. Luonto itsessään ja kaunis ilma on seikkailu sekin.

Suosittelisin muillekin suorittajille tätä samaa. Mikä on se minimi, joka itse asiassa riittää? Jos joskus on aikaa, voi homman aina tehdä uudestaan ja lisäksi ne kaikki mahdolliset muut jutut mitä oli ajatellut. Eilen pikapesimme tyttäreni kanssa kuistin ikkunat ulkoa. Tyttäreni saippuoi ne lattialuutulla ja minä kuivasin lastan kanssa perässä. Ei se jälki nyt aivan ammattimaista ollut, mutta parempi kuin ei mitään. Aikaa meni reilu 10 minuuttia. Ikävä kyllä homma oli sen verran märkää, että sisätiloissa ei sama juttu onnistu, ainakaan sillä lattialuutulla.

Miehet tämän mutkattomuuden taitavat osata jo luonnostaan. Silloin voi kotipirttihirmu käydä motkottamassa "väärin sammutettu tulipalo".

Vaihtelua: persoonallisuustesti

"Olet itsenäinen, looginen ihminen, jolla on sisäinen ideoiden ja mahdollisuuksien maailma. Toisten mielestä olet rauhallisen itsevarma, toisinaan jopa jääräpäinen, nykyisten olojen arvostelija, joka on vakuuttunut siitä, että asioita ja tulevaisuutta voi muuttaa. Kun asioita, teorioita, järjestelmiä tai olosuhteita tarvitsee muuttaa, on ihmistyyppisi kulissien takana tekemässä tarvittavia muutoksia. Kaltaisesti ihmiset vetävät helposti muitakin mukaansa kohti omaa päämääräänsä. Toisten mielestä olet joko inspiroiva tai sitten sinulla on heidän mielestään päähänpinttymä. Tämä mielipide riippuu siitä, miltä kannalta he toimiasi tutkivat. Olet sisäänpäin kääntyvä, ja toisinaan jopa ujo, ja luotat sekä loogiseen analyysiin että sisäiseen intuitioosi kun teet päätöksiä ja tärkeitä ratkaisuja. Tunteikkaampien ihmisten mielestä olet viileä, ja käytännönläheisten mielestä voit olla epärealistinen, mutta välität ainoastaan sellaisten ihmisten mielipiteistä jotka omasta mielestäsi ovat älykkäitä. Menestyt useissa ammateissa, sekä matemaattisilla että filosofisilla ja kirjallisuuteen liittyvillä aloilla. Parhaiten olet kotonasi teoreettisissa, analyyttisissä ja metodologisissa alueissa. "

Mielenkiintoinen tulos. Tämän voi tehdä netissä osoitteessa http://www.netello.com/persoonallisuus_testi.php
Tekemiseen meni 2 minuuttia ja testi on ilmainen. Yhdenlaista testiä olin tekemässä koko päivän tänä keväänä. Tulos ei paljoakaan poikennut tästä. Se on sitä kustannustehokkuutta.

Kaikkea voi suorittaa

Suorittaminen on kiitollinen laji, sillä sen voi liittää kaikkiin elämänalueisiin. Sitä voi soveltaa töissä, kotona ja vapaa-aikana - ihmissuhteitakaan unohtamatta. Todellinen suorittaja ei hellitä hetkeksikään ja silloinkin kun hellittää, on sekin ennalta harkittua. Suunnitelmallinen suorittaja pystyy arvioimaan, että ihminen ei kaiken aikaa jaksa suorittaa joka asiaa, joten joskus on hellitettävä jostain. Suorittaja tietysti hellittää niistä asioista, joissa suorittaminen on vaikeaa, vähämerkityksistä tai kannattamatonta. Niinpä näennäinen suorittamattomuus voikin olla harkittua, jos se on siinä tilanteessa tehokkain toimintatapa.

Tämä voi kuulostaa vaikeasti hahmotettavalta, mutta kanssasuorittajani varmaan ymmärsivät jo edellisestä. Muille voin antaa tässä muutamia esimerkkejä:
- poikaystävän valinnassa empiiriset menetelmät ovat tehokkaampia kuin analyyttinen ennalta suunniteltu kriteeristö. Jos määrittelee etukäteen liudan kriteereitä, tulee helposti rajattua paras valinta jo ehdokasasettelussa. Miksi miehen pitäisi vaikkapa olla naista pitempi? Etkö itse ylety ylähyllylle vai? Entä koulutempi, paremmissa duuneissa? Silloin olet varmaan tulevaisuudessa itse kotona lasten kanssa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lisäksi jotkut tutkimukset väittävät, että ihmisen alitajunta valitsee elämänkumppanin hajun perusteella. Todellisen laskelmoivan suorittajan johtopäätös on siis antaa tapahtumien viedä mukanaan.
- ihmisen on hellitettävä suorittaminen joskus, jotta jaksaa suorittaa niitä tärkeimpiä asioita senkin edestä. Hellittämisen voi silti tehdä harkiten. Jos istuu iltaa kavereiden kanssa, kannattaako tyytyä kahteen olueeseen, jotta jaksaisi seuraavana aamuna mapittaa maksetut laskut, jotka ovat odottaneet tätä toimenpidettä jo joitain viikkoja? Kärsivän marttyyrin asenne laskee suorituskykyä. Suorittajan pitää jakaa voimavaransa siten, että jaksaa pysyä iloisen tehokkaana suurimman osan ajasta.

Kaiken voi siis tehdä harkiten. Joskus sitä tietysti ärsyyntyy ympäristön epärationaalisuudesta. Paljon on toki kirjoitettu naisen logiikasta, mutta todellinen suorittaja voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan miehen logiikasta. Miten niin epärationaalinen olento pysyy edes hengissä?

Suorittamisesta voi myös parantua, ainakin osittain. En tiedä, onko se viisastumista vai yksinkertaisesti vanhuutta. Vanhuksethan kuulemma puolustelevat jaksamattomuuden aiheuttamaa alentunutta elämänlaatuaan sillä, että enhän minä nyt tämän kummempaa tarvitse. Menee se hernekeitto kylmänäkin; siinä on ihan sama ravintoarvo.

Itselleni kulmakivi on ollut lemmikin hankinta. Lemmikin, joka on kotimaansa munkkien salajuoni länsimaisen ihmisen henkistyttämiseksi. Kun painan otsani koirani karvaista otsaa vasten tiedän, mikä on maailman tärkein asia: katsella kuistilla maailman menoa.

Joko lisääntyneiden perheenjäsenten (tai yksinkertaisesti vanhuuden vetämättömyyden) johdosta, voin luetella muutamia esimerkkejä, jotka eivät olisi onnistuneet minulta aikaisemmin:
- en palauta kirjoja enää aina ajoissa kirjastoon. En välttämättä muista uusia niitä edes netin kautta. Kerran, kun tilanne vähän repsahti maksoin sakkoja 46 euroa ja totesin vain tyynesti, että lienee edelleen halvempaa kuin ostaa kirjat omaksi.
- en välttämättä varaa aikaa hammaslääkäriin pienimmänkin oireen ilmetessä. Lapsenahan meidät kaikki on peloteltu sillä, kuinka nopeasti reiät kasvavat ja leviävät hampaasta toiseen. Tosiasiassa nykyisin reiän alkua voidaan seurata pitkäänkin ennen kuin se paikataan. Muutama kuukausi ja puolikin vuotta ei tunnu missään, jos ei ole aivan akuuttia ongelmaa.
- tekemättömistä töistä huolimatta ehdin kaikkiin haluamiini lemmikkitapaamisiin ja pystyn istumaan siellä kiireettömästi jaarittelemassa kahvikupin ääressä vaikka kuinka pitkään, ilman että minulla olisi suunniteltuna muuta menoa ja tekemistä, johon jo täytyy rientää.
- pystyn kaikessa rauhassa kirjoittelemaan blogiani vaikka minulla on paritkin kotisivujen päivitykset roikkumassa. Puhumattakaan tuolla selkäni takana odottavista kotitöistä.

Parantuminen on siis mahdollista, tai ainakin asioiden selittely. Pitäisikö meidän perustaa oma AA-kerho? Joku Painonvartijoiden kaltainen tapaamispaikka, jossa kukin voisi kirjata ylös ne asiat, jotka kykeni jättämään tekemättä?

...mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Joskus tulee mieleen olisinko työelämässä pitemmällä, jos olisin mies. Sitä ei voi koskaan tietää. Olen nähnyt miehiä, jotka ovat minua urallaan edellä, mutta myös heitä, jotka ovat jäljessä. Minulla on koulutusta varsin paljon, enemmän kuin useimmilla. Koulutus onkin tietyn rajan jälkeen otettava harrastuksena. Uraa se ei välttämättä edistä.

Työelämän ja kodin yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Miehille se kyllä on paljon vaikeampaa. Lapsiin liittyvissä asioissa miesten epätasa-arvo näkyy eniten. Kun mieheni tutustutti esikoistamme päiväkotiin, olivat tarhan tädit kuulemma avoimen kiusaantuneita. Lopuksi he olivat tokaisseet "jos sun vaimo voisi soittaa meille". Minä vai? Sopiakseni lapsen tutustumispäivistä, kun asia ei oikeastaan minulle kuulu? Miesvaltaisessa työpaikassa taasen sain kehuja sovinistiesimieheltäni, kun pystyn ihan täysipainoisesti hoitamaan työni, vaikka minulla on perhettä ja lapsia. Veikkaan, että miespuoliset kolleegani vastaavassa tilanteessa eivät tällaista palautetta tule kuulemaan.

Räikeintä epätasa-arvo on lasten huoltajuuskysymyksissä. Jos tulee esille, että avioerotilanteessa mies haluaisi huoltajuuden, pitävät naiset asiaa pöyristyttävänä. Minullekin ovat naispuoliset tuttavani oikein kummastelleet, että eikö olekin törkeää, että jonkun mies yrittää lapsia itselleen. Niin kuin lasten huoltajuuden haluaminen olisi rikos tai vähintään rikoksen yritys. Minä en ole samaa mieltä kuin kanssasisareni. Mieheni on kuitenkin lasteni isä, miksi hän muuttuisi niin kelvottomaksi vain siksi, että parisuhteemme päättyisi. Ymmärrän kyllä, että tilanteet ovat erilaisia. Silti ihmettelen sitä, että näissä keskustelussa sallittuihin repliikkeihin ei kuulu "ei kait niillä lapsilla mitään hätää olisi isänkään kanssa". Niin ei saa sanoa. Ei kukaan.

Mikä on tervettä itsekkyyttä?

Esiäiteihimme verrattuna meitä nykyisin opetetaan mediassa ja ystävien kesken, että "pitäisimme puolemme". Emmehän halua enää olla sorrettuja. Mekin olemme ihmisiä. joilla on oikeus omiin toiveisiin ja vapaa-aikaan. Tämä on kuin mantra, jota hoetaan tilanteesssa kuin tilanteessa. Riippumatta siitä, onko vaakakuppi jo kääntynyt toiseen asentoon.

Vuosia sitten korjasin silloisen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni, villapaidan hihoja. Eräs tuttavani kysyi, että olemmeko sopineet mitä poikaystäväni tekee vastavuoroisesti minulle. Hämmästyneenä tokaisin vain, että "öh tota....ei....". Emme silloin laskeneet näitä pikku palveluksia, emmekä laske nytkään. Toisaalta olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että, jos tilanne on kovin vääristynyt, ei ole ollenkaan hullumpi idea pitää vaikka viikon ajan kirjaa kunkin tekemisistä. Silti kymmenien vuosien ajalta sen laskeminen, kuka tässä hyötyy ja kenestäkin, ei ole varmaankaan rakentavaa. Itse asiassa tuo tuttavani on eronnut jo toisesta parisuhteestaan, minä olen vielä tässä ensimmäisessä. Siinä, jossa niitä hihoja korjattiin.

Jos seuraa parisuhteiden tilannetta keskustelupalstoilta, vastaan tulee kaksi ääripäätä. Toisilla on parisuhteessa ongelmana se, että mies vie roskapussin kohta, ei heti. Toisissa taas puntit eivät lyhyenkään kuvauksen perusteella ole todellakaan tasan. Molemmille näissä keskusteluissa annetaan yleensä samat neuvot "pidä pintasi, älä anna periksi, puolusta itseäsi". Joskus tekisi mieli kysyä, että ai ketä vastaan.

Vaikka sinänsä kannatankin tasa-arvoa, huomaan olevani huomattavasti tiukempi naisia kohtaan. Kyllä se itsekkyys on joskus aika ilmeistä. Jos maailman tärkein asia on omat menot ja itse asetetut säännöt, tulee väkisinkin mieleen, että ei se niin mukavaa taida olla asua tuossa taloudessa.

Tätä kirjoitustani lukiessaan kukin meistä asettanee itsensä johonkin kategoriaan, useimmat kai ennemmin alistetuksi kynnysmatoksi kuin koko perhettä kauhun vallassa pitäväksi pirttihirmuksi. Mikä on totuus kenenkin kohdalla? Varmaan jotain siltä väliltä. Itse teen toki suuren osan kotitöistämme ja huolehdin ohimennen juoksevat asiat. Toisaalta saan yleensäkin enemmän aikaan kuin muut, pitäisikö sen takia ruveta riehumaan kotona? Ja kuten edellisestä kirjoituksestani voitte päätellä, istuu se pirttihirmun roolikin oikein hyvin.

Naiseus on asennetta

Jotta meitä pidettäisiin naisena ja naisellisena, se edellyttää asennetta. Ei kuitenkaan sellaista asennetta, josta sanotaan "siinä on asennetta". Se lause on varattu miehiä varten. Naisellinen asenne on välittää mitä muut ajattelevat. Kuulostaako kauniilta? On kuitenkin eri asia huolehtia lähimmäisistään kuin miettiä mitä he ajattelevat sinusta. Onko naiseus siis puhtainta suomalaisuutta; olla aina huolissaan siitä mitä muut ajattelevat?

Miksi sitten kamppailemme erilaisissa naistenlehtien ehdottamissa puuhissa? Kuntoilussa, kauneudenhoidossa, ties minkä pikku vinkkien kanssa, joiden tarkoitus on piristää parisuhdetta tai löytää se unelmien prinssi. Ei se mitään auta. Olen noudattanut ulkoisia tunnusmerkkejä. Leipomani pulla on jopa kuuluisaa, lapset on rintaruokittu vaikka kuinka vanhaksi asti jne. Se on se "väärä asenne", joka pilaa vaikutelman. Minulla on tästä todistusaineistoakin. Vaikka anoppi istuisi leipomani pulla suussa, hän ilmaisen reseptivihon nähdessään pohtii, että se toinen miniä voisi olla kiinnostunut siitä. Sitä asennetta kun ei korjaa mikään määrä itse leivottua pullaa; kokeiltu on. Tosin väärään asenteesen kuuluu, ettei siitä välitä.

Toisaalta yksi omimpia roolejani on ollut ja on edelleen äitinä oleminen. Noille pikkuisille (ja nyt jo vähän isommille) kun ei kukaan ole kertonut millainen äidin kuuluu olla. Kyllä, olette oikeassa, kuvioon kuuluu anopin ja etenkin oman äidin pitäminen käsivarren mitan päässä.

Toisenlaisen vaihtoehdon voisi löytää kansantieteestä. On siellä esimerkkejä; Niskavuoren emäntä ja Louhi Pohjan Akka harvahammas. Elinvoimaista ja perinteistä. Siinä sitä on pidetty kurissa työväki, palkolliset ja äijäkin samantien. Sovitaan, että omat esikuvani ovat sieltä.

Raivohulluuden syntylähteillä

Luin tänään erilaisia blogeja ja päätin, että minunkin on saatava oma. Ei siinä mitään, etteikö töitä ja harrastuksia olisi jo joka sormelle. Vieläpä kun ne tekemiset sisältävät muutenkin tietokoneen ääressä istumista. Minähän se kätevästi teen tällä koneella sitä sun tätä, niin tulee suostuttua kaikenlaiseen. Sitä sitten voi katua myöhemmin.

Niinpä blogini teema on erilaisten suorituspaineiden, tekemättämien töiden, erilaisten vaatimusten, yleensäkin koko paletin hallinta. Vaatimuksia ja toiveita tulee sekä keksittyä itse (perheeni mielestä kyse on henkilökohtaisesta mielenvikaisuudesta) että niitä tulee ulkoa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota. Moneenkaan asiaan ei mene paljoa aikaa, mutta kyllä niihin sitä yhteensä kuluu.

Muistaako kukaan sen lehtimainoksen, jossa lueteltiin nykyihmisen velvollisuuksia? Pitää kuntoilla, pitää laihduttaa, pitää olla enemmän lasten kanssa jne. jne. Se sopii hyvin teemakseni. Ajattelin kirjoittaa tänne asioita, joiden suhteen suunnittelen "parannusta". Osan kanssa parannusta nykytilanteeseen onkin se, että jatkossa voisin viitata koko asialle tietoisesti kintaalla.

Tervetuloa mukaan matkalleni sisäiseen (ja ulkoiseen) kasvuun!