Kirjoista

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Ei varmaan mikään yksittäinen, mutta ne kaikki yhteensä.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Olen lukenut montakin kirjaa useamman kerran, ehkä mieleenpainuvimpia ovat
- Parkinsonin lait; todella älykästä ja monisäikeistä organisaatiosatiiria. Kirjasta löytää aina uudella lukemisella lisää vivahteita.
- Solveigin laulu; jotenkin niin maanläheisen todellista kerrontaa.
- Orwellin 1984; kirja joka porautuu ihmismielen syvimpiin lokeroihin.

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Trilogia: Nature of Order. En ole lukenut sitä, mutta veikkaan, että siinä riittäisi sulateltavaa pidemmäksikin aikaan.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Lapsena tunsin oloni epätodelliseksi luettuani Tirlittanin.

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Veljeni leijonamieli.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
Joku niistä kirjoista, jotka haluaisin itse kirjoittaa.

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Aika montakin. Yhdessä kirjallisuusarvostelussa arvostelija kommentoi Untinen-Auelin kolmatta tai neljättä kirjaa tyyliin "lukijalle tulee mieleen, voi miksi kirjoitustaito onkaan keksitty". Muunmuassa siihen mielipiteeseen voisin yhtyä.

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Ruotsalainen dekkari, en muista tarkemmin nimeä. Pidän kovasti suomalaisista ja ruotsalaisista dekkareista.

9. Kirja jonka aiot lukea?
Ammattikirjallisuutta ainakin. Runoja olisi mukava lukea vaihteen vuoksi. Voisiko joku suositella?

10. Haasta viisi bloggaajaa
Rosetta: vastaa Prebenin puolesta tai vastatkaa muutkin. Mitä Preben voisi lukea tai olla lukevinaan?
Te muut: vastatkaa jos huvittaa, minä en harrasta ketjukirjeitä.

Vastasin itse poikkeuksellisesti tähän, koska tämä on aiheena niin henkilökohtainen. Niin kuin koko bloginikin on hyvin henkilökohtainen ja varmaan pitkälti juuri siksi että tämä on anonyymi.

Yksin kotona...

Itse asiassa parasta mitä tiedän, on olla yksin kotona. Aivan yksin, ilman miestä, lapsia tai lemmikkejä. Toisaalta yksin asuminen ei kuitenkaan sytytä ajatuksena. Silloin sitä yksinäisyyttä olisi yllin kyllin eikä se tuntuisi ylelliseltä.

Miellyttävintä yksin olemisessa on se, että ei tarvitse puhua kenenkään kanssa, ei kuunnella ketään tai mitään, ei missään asiassa ajatella ketään toista. Useimmiten, kun olen yksin kotona, en laita televisiota päälle radiosta nyt puhumattakaan. En yleensäkään kaipaa taustameteliä, vaan olen mielelläni hiljaisuudessa. Autossakaan en aina kuuntele edes radiota.

Miksi kaipaan tähän rauhoittumiseen yksinäisyyttä? Se on varmaan joku henkinen este, eihän minua oikeasti kukaan estäisi. Eivät miehet sillä tavalla seurustelua kaipaa. Istua möllöttävät omissa ajatuksissaan. Silti, jos muita on kotona, tulee huolehdittua muidenkin asioista. Onko läksyt tehty, hampaat pesty, koirat ruokittu ja ulkoilutettu?

Ehkä olisi muodikkaampaa käydä hiljentymässä jossain raflaavammassa paikassa; luonnossa, mökillä, merellä tai yöllisellä kävelyretkellä. Minulle riittää tämä kotini. Täällä minun on helppo tehdä mitä haluan tai olla tekemättä. Kodin pitäisi olla kaikille myös paikka hiljentyä, paikka jossa ei ole ulkoa asetettuja sääntöjä ja niitä valvovaa silmää, kuten Äijän eräässä tarinassa. Olen itse yhden kesän asunut siivoushullun kanssa samassa huoneessa. Se oli todella rasittavaa. Petasin joka aamu sänkyni ja pyrin olemaan jättämättä tavaroitani levälleen, kun tiesin huonekaverini ärsyyntyvän siitä. Kesä sitä silmänpalvontaa - siivoamista vain välttääkseni ilmiriidan - oli todella rasittavaa. Palautuakseni moisesta koettelemuksesta olin sen jälkeen pari viikkoa petaamatta ja jätin kaikki tavarani siihen mihin ne kädestä sattuivat putoamaan. Se tuntui aika juhlalliselta.

Taikauskoa tai sitten ei

En usko horoskoppeihin, en ennustuksiin, enkä moneen muuhunkaan vastaavaan asiaan. Uskon kuitenkin jonkinlaiseen kohtaloon sattumusten sarjana. Minulla nimittäin on vuorotellen joko onnen tai epäonnen vuosia. Eikä minkään pikkujuttujen suhteen, vaan tapahtumat ovat isoja asioita. Voisinko luottaa siihen niin paljon, että onnen vuonna ottaisin suurempia riskejä kuin epäonnen vuonna?

Epäonnen vuosina:
- joku läheinen on sairastunut
- lapsilla on ollut koulussa ongelmia (ei mitään pientä, vaan sellaisia, joita on ihan oikeasti selvitelty erinäisissä palavereissa)
- töissä on mennyt siihen malliin, että siellä jaksaakseen on pitänyt välillä käydä nettipankissa katsomassa asuntolainan saldoa ja hokea itsekseen "velallinen ei irtisano itseään tyhjän päälle".
- on sattunut jotain, jolla on iso vaikutus perheen rahatalouteen. Joko auto levinnyt kokonaan tai urakoitsija kadonnut taivaan tuuliin ennakkomaksu taskussaan.

En tarkoita siis mitään pikkujuttuja vaan sellaisia, että positiivinenkin ihminen on jo miettinyt, että tämä ei enää ole kauhean kivaa. Ja vaikka olen ajatellut, että tuskin tässä enää sattuu mitään kummempaa, on tapahtunut vielä jotain lisää.

Onnen vuosina taas (onneksi näitä vuosia on joka toinen):
- läheisten sairaudet ovat parempaan päin
- lasten koulu menee kohtalaisesti. Jatko-opiskelupaikka on saatu tai jotain vastaavaa, joka tapauksessa tasaisempi jakso.
- töissä olen joko päässyt uusiin hommiin tai olen saanut kokonaan uuden työpaikan
- taloudelliset asiatkin ovat ratkenneet tavalla tai toisella.

Onko tämä sattumaa tai kohtaloa? Väittäisin kuitenkin, että ei ole. Käytännössä kai käy niin, että epäonnen vuonna aloitetut toimenpiteet tuottavat satoa, joka niitetään sitten seuraavana vuonna. Onnen vuonna taas ote vähän hellittää ja annan asioiden mennä omalla painollaan. Osa ongelmista syntyy sattumalta (sairaudet), mutta aika moni ongelma on mielestäni vähintäänkin aiheuttamuksellista. Joukko pieniä asioita, jotka jäävät tekemättä. Satunnaista välinpitämättömyyttä, jolla ei uskoisi olevan merkitystä.

Mitä tästä opimme? Joko suorittaminen kannattaa aina ja kukin on oman onnensa seppä tai sitten kohtalo on oikeasti olemassa. Jos suorittaminen kannattaa, on elämäni kuin korttitalo, jota saa pitää kaksin käsin pystyssä ihan tosissaan. Se on ajatuksena aika pelottava. Tai sitten kerään ongelmia tunteakseni itseni tarpeelliseksi.

Kumpuaako kirjoittaminen kyynisyydestä?

Viime aikoina olen viettänyt äärimmäisen tavallista ja jopa tyytyväisyyden sävyttämää elämää. Silloin tuntuu, että kirjoitettavaa tai aikaa kirjoittaa ei löydy. Onko halutuin luettava näissä blogeissa sarkasmia tai epäkohtien esilletuomista? Voiko sellainen aihe olla hauska, jossa itse asiaa hyristään tyytyväisyyttä? Sellaisiakin kyllä löytyy; mm. Äijän kesätunnelmista. Monista niissä pystyy jopa tuntemaan kesäiset tuoksut ja aistimaan kiireettömyyden.

Kesälomastani vietin vähän turhankin suuren osan siivoten, jopa siinä määrin, että Elma-tädinkin varastoprojekti taitaa kalveta. Lähtötilanne oli kuitenkin niin kaoottinen, että edelleenkään en elä sairaalamaisen siistissä ympäristössä. Onko sairaaloissa muuten kaikki tavarat aina järjestyksessä? Eikö siellä ole kaappeja, joista pursuilee mitä lie vanhaa roinaa?

Lomani jälkeen vietän pakollista vapaa-ajan menetystä eri paikassa kuin ennen lomaa. Kaverini kyllä varoitti, että aluksi uudessa paikassa on "kuherruskuukausi" menossa. Omien muistikuvieni mukaan tutustumisjaksot ovat kyllä olleet lähinnä rasittavia, kun kaikki on uutta ja kaikkea joutuu kysymään. Siitä huolimatta, että olen vielä pallo hukassa, olen huomannut olevani harvinaisen tyytyväinen. Yksi aamu huomasin jopa, että tuntui ihan kivalta mennä töihin. En koe enää sellaista epätoivon hetkeä aamulla, jolloin mietin kaikkia muita vaihtoehtoja rantapummeilusta lähtien. Tosin tällä iällä ja näillä leveysasteilla rantapummeilu ei taitaisi paljoa erota sillan alla asumisesta.