Mistä tietää että töitä on liikaa?

Siitä, että vapaa-ajan haaveet eivät ole lomamatkoja ja hienoja harrastuksia, vaan ihan tavallisia asioita. Minulla on lomaa joulun alla. Jospa siis ehtisin:
- katsoa lapsen kanssa Salkkarit alkuillasta
- siivota tiskipöydän pinnan esille edes kerran
- lainata kirjoja kirjastosta
- lukea niitä sängyllä ja syödä karkkia
- maata sohvalla

En minä aina niin tehokas ole muutenkaan ollut. Alkaa vähän tehokin pudota loppuvuotta kohden. Superihminen tekee kaiken, minä teen lähinnä työt.

Onpas siitä kauan

Onpas kauan. Monesta asiasta. Kuten tähän blogiin kirjoittamisesta. En ole oikein ehtinyt. Usein se on tekosyy. On ollut niin paljon kiireitä. En vielä. En ole ehtinyt. Useimmiten sitä vaan ei ole viitsinyt. Siksi yleensä käytän tätä syytä aika ujosti. Jos asian tekemiseen menee 15 minuuttia, niin miten voi olla, etten ole ehtinyt sitä tehdä. Vetelehdin kuitenkin joka päivä enemmänkin kuin varttitunnin.

Mutta tarvitsee sitä ihminen lepoakin. Ehkä sitä voisi ajatella niin, että velvollisuuksiin käytetään päivässä vaikka vain 12 tuntia. Siihen mahtumattomista tehtävistä ilmoitetaan tyynesti "ei ehdi".

Milloin sitä on vanha?

Olen viimeaikoina tullut pohdiskelleeksi ihmisten ikää. Heräte lienee ollut uusi työpaikka. Uusia ihmisiä tavatessa yksi melko automaattinen luokitus on ikä. Minä luokittelen tapaamiani ihmisiä joko itseäni nuorempiin tai vanhempiin. Nykyisin neljän kympin paremmalla puolella se on vaikeaa. Tuntuu että kaikki ihmiset kolmen- ja viidenkymmenen välillä ovat samanikäisiä, siis minun ikäisiäni.

Toisaalta ikä merkitsee yhä vähemmän mitä vanhemmaksi tulee. Minulla on nuorempia ja vanhempia ystäviä, eikä ikä ole siinä mikään kriteeri. Tuntuu jopa, että moni kuusikymppinen omituisine kiukutteluineen elää toista lapsuuttaan. Etsi nyt niistä aikuista seuraa. Puhumattakaan jos menossa on kausi "toinen nuoruus". Silloin se on vielä mahdottomampaa.

Kaikesta tästä huolimatta kuljen edelleen luetellen "vanhempi kuin minä", "nuorempi kuin minä", "jaa-a, tuostapa en osaa sanoa". Miksi minä olen edelleen näin pinnallinen? Miksi minulle, joka en tavallaan välitä ulkoisista seikoista, olisi tärkeää olla ikäistäni nuoremman näköinen? Miltä nelikymppisen edes kuuluisi näyttää? Jospa me kaikki olemme ikäistämme nuoremman näköisiä? Samalla tavalla kuin kaikki ovat keskimääräistä parempia kuljettajia.

Käsky 5: Palkitse

Kissa kiitoksella elää. Monella meillä on töihin tullessa neuvoteltu palkka ja voitaneen kuvitella, että jonkin aikaa se onkin riittävä. Onko ainoa tapa saada merkittävää muutosta aikaiseksi työpaikan vaihto? Tai vähintään sillä uhkailu? Rakentavaa. Minun kokemusteni mukaan täysin totta. Onko teille kenellekään koskaan käynyt niin, että esimies olisi tullut kertomaan, että "tarkistetaanpa tuo sinun palkkasi vastaamaan työsuoritusta ja markkinatilannetta. Senhän pitäisi olla merkittävästi erilainen kuin mitä maksamme sinulle nyt." Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Miksei?

Uuden työntekijän palkkaaminen on aina riski, joskus tosin toivottua vaihtelua. Olen nähnyt paljonkin laskelmia siitä, millaisen uuden työntekijän ottamisen kustannusten oletetaan olevan. Rekrytointi, perehtyminen, hallinnolliset kuviot jne. Silti työsuhde voi päättyä syystä tai toisesta koeajan puitteissa. Onko täysin poissuljettua, että tätä rahaa voitaisiin jakaa olemassaolevalle väelle ennen kun he ovat irtisanoutuneet? Useimmiten on.

Toinen väite on, että raha itsessään ei riitä motiiviksi ja että palkankorostuksen motivoiva vaikutus on korkeintaan muutama kuukausi. Hyvä syy pitää palkkaa tasolla, jolla se on ollut jo vuosia. Kukapa teistä tätä rahasta tekisi? Täällähän on niin mukavaa.

Tulospalkkioiden epäoikeudenmukaisuus on vielä yksi juttu. Siihen ei ole olemassa selkeää korjauskeinoa. Yksilökohtainen tulostavoite ei välttämättä optimoi firman ja tiimin tulosta. Tiimikohtainen tulos taas on aina epäreilu jollekin henkilölle. Yksinkertainen korjaus silti olisi laskentamallin läpinäkyvyys. Useimmiten minä olen saanut tulospalkkion könttäsummana ilman, että mukana tulee laskelmaa mistä se on muodostunut. Laskelman saa tiedokseen, jos sitä jaksaa kysellä ja osa kaavasta toki on tiedossa jo valmiiksi. Onpa laskentakaava oikeudenmukainen tai epäoikeudenmukainen, en silti näe sen kannustavaa vaikutusta jos en saa automaattisesti tietää mistä se koostuu. Mikä ponnistukseni vastasi kuinka montaa euroa? Onko tämä liikaa pyydetty? Aikaa on kyllä käyttää systeemin viilaamiseen mutta viime metreillä tulee väsymys ja kiire. Ei olekaan enää aikaa käydä lopputulosta läpi kaikkien kanssa.

Jos tätä lukee joku esimiestehtävässä oleva, niin kerro minulle miksi on näin. Minä en tiedä. Minä en ymmärrä.

Käsky 4: Älä luovuta

Tämä käsky on läheistä sukua kolmannelle käskylle. Jopa niin läheistä, että mietin hetken, laitanko nämä molemmat vai jätänkö toisen pois. Luovuttamiseen ei silti välttämättä liity vetämättömyyttä. Luovuttaminen voi olla aktiivista, jopa aggressiivista. Usein se silti on masennuksen värittämää.

Luovuttaessaan ihminen luopuu päämääristään ja yrittämisestä. Silloin hän ei enää yritä saada tavoitteitaan läpi. Oireita on monia:
- "sama se, ei se vaikuta mihinkään."
- "teen mitä käsketään"
- "mä oon vaan töissä täällä"
- "tälläistä tää nyt vaan on"
- "entäs sitten, pitäisikö olla toisin"

Osaltaan luovuttaja voi kuvitella olevansa realisti, osittain onkin. Harva asia töissä on kuitenkaan niin helppo, että se tuodaan tarjottimella eteen. Luovuttaja viestii vieläpä asian ympärilleen. Turha se on teidänkään mitään yrittää, on se kuulkaa niin monta kertaa nähty!

Käsky 3: Älä ole vetämätön

Jopa asiantuntijaorganisaatiossa esimies jossain määrin johtaa töitä. Koordinoi, innostaa, osallistuu ja näyttää esimerkillään miten toimitaan. Mieluusti esimiehellä saisi olla reippautta ja positiivista otetta muillekin jaettavaksi. Voi esimies olla taviskin. Asenne "työ on työtä ja ne on tehtävä" on ihan ok. Joskus vain löytyy se toinen ääripää. Murrosikäisille tyypillinen vetämättömyys. Hyvä jos jaksaa kaikkina päivinä sängystä nousta.

Ei, eivät esimiehet ole murrosikäisiä. Murrosikä nimittäin menee iän mukana ohi, vetämättömyys yleensä pahenee. Vetämättömyys on ehkä raivostuttavimpia piirteitä omassa esimiehessä (tosin näiden käskyjeni suhteen on kyllä vaikea valita mikä olisi raivostuttavinta, niin on tasainen kärki ja kova mitalitaisto). Olen ollut mm. seuraavassa tilanteessa. On sovittu noudatettavista toimintatavoista. Tulee vastaan tilanne, että pomolle aiheutuisi vähäisinkin vaiva. Kerrankin petasin koko jutun valmiiksi. Kerroin asiakkaalle, että uusi asia ei sisälly kiinteähintaiseen tarjoukseen vaan siitä pitäisi laskuttaa erikseen. Kaikki oli valmista. Mikä on reaktio? No, jos nyt tämän kerran annettaisiin mennä vaan samaan piikkiin. Tämän kerran! Sopimusten sanamuodon epätäsmällisyyden takia jouduimme useimmiten joka tapauksessa "antaa mennä vaan". "Tämän kerran" sattui poikkeuksellisesti olemaan se tilanne ettei olisi tarvinnut. Mitä se viestittää? Ei jaksa, ei pysty, ei viitsi, ei uskalla. Miksi meidän muidenkaan pitäisi? Annetaan vaan olla. Kaikki.

Esimerkkejä on muitakin, kuten tiimille asetetut vuositavoitteet. Ensin alkuvuosi kuuluu ihmetellä, vaikka olisi luppoaikaakin. On turha hötkyillä minkään käynnistämisen kanssa, pitäähän asiaa ehtiä tuumailla. Loppuvuodesta taas on kiireitä, jolloin joskus lokakuussa voi todeta, miten ei tänäkään vuonna ehditty eikä pystytty. Ja samapa tuo muuten olisi, mutta usein tavoitteiden toteutumisesta maksetaan tulospalkkio. Asioista, jotka saisi melko helpostikin aikaan työn ohessa. Ei se silti aivan itsestään tapahdu.

Jos et itse pysty sitoutumaan mihinkään tai jaksa nähdä vaivaa, säästä meidät. Vaihda muihin tehtäviin. Alhaalta ei voi ohjata eikä johtaa. Emmekä me edes ehdi töiltämme. Jos sinä et sitoudu, tuskin kukaan muukaan sitoutuu. Etenkin kun pystyt tekemään kaikki yrityksemme tyhjiksi olemalla viemättä mitään asiaa eteenpäin.

Käsky 2: Älä vedätä

Tämä käsky on erityisesti sinulle, joka tiedät tarkalleen mitä tarkoitan. Asiaa voi aina selitellä, mutta vedättäminen on aina täysin tietoista. Joidenkin mielestä se on peliä, jota kuuluu pelata. Mielestäsi ehkä koko elämä on pelaamista.

Minun elämäni ei ole. Se on periaatteellista. Jos kyse on periaatteesta, en anna periksi ollenkaan. Jos havaitsen vedättämistä esimieheni taholta, vaihdan työpaikkaa heti. Periaatteesta! En minä halua elää varpaillani. Minä haluan uskoa ihmisiin, enkä epäillä heidän tarkoitusperiään.

Mitä vedättäminen on? Seuraavaksi muutama esimerkki teille, joilla on vielä vedättämisen mestarinnäyte suorittamatta. Minä en ole edes kisälli, mutta kerronpa jotain silti. Periaate on yksinkertainen. Jokin asia on sovittu ja sitten sitä aletaan muuttaa. Muutoksen tarkoituksena saada se edullisemmaksi toiselle osapuolelle. Tapoja on monta. Yksi on tehdä alunperinkin tulkinnanvaraisia sopimuksia. Niiden ehtoihin voi helpommin tehdä lisätulkintoja. Etenkin, jos havaitsee toisessa osapuolessa pienimmänkän heikkouden merkin tai edes tavallisen ihmisen, voi yrittää. Kaupanteossa siinä voi kertaluonteisesti saada pientä etua. "Hinta on tämä..." *pieni tauko, jonka aikana tarkkaillaan toisen ilmettä* "...lisävarusteet tietysti maksaa vielä erikseen...." *tauko* "...ja sitten tulee tämä toimituslisä..." jne. Kekseliäs voi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Vedättämistä ryyditetään vetoamalla erilaisiin ihmisen hyviin puoliin; toveruuteen ja reiluuteen. Jos sopimus on tehty "asevelihengessä" kannattaa irroittaa varmistin. Vedätystä on takuuvarmasti tulossa.

Käsky 1: Älä pelkää

Tämä postaus aloittaa sarjani 10 käskyä esimiehille. Käskyjä voi tulla enemmän tai vähemmän, saapa nähdä.

Töitä vaihtaessani pohdin syitä, jotka vaihtoon ovat johtaneet. Nyt ja aikaisemmin. Syitä on monta ja aina tilanteeseen liittyy tarjous toisesta työpaikasta. Asuntovelkainen ei voi lähteä tyhjän päälle, vaikka mieli tekisi. Eikä esimies (tiiminvetäjä, projektipäällikkö tms) koskaan ole yksin syyllinen kenenkään lähtöön. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Silti halusin listata tähän muutamia asioita, joita kannattaisi välttää. Asioita, joiden välttämisen ei pitäisi olla edes ylimaallisen vaikeaa, jos vain tiedostaa ne.

Nämä kirjoitukset on tarkoitettu henkilöesimiehille, organisaatiosta riippuen sopivat myös erilaisille tiiminvetäjille.

*****************

Pelkoa on erilaista, eri tasoista. Joku kutsuu sitä yhdellä nimellä, joku toisella. Me voimme jännittää erilaisia tilanteita, se on normaalia. Pelkoa se on silloin, kun se lamauttaa.

Me voimme pelätä erilaisia asioita. Esimies voi joutua tekemään epämiellyttävän päätöksen tai toimeenpanna jonkun toisen tekemän. Alainen pahoittaa siitä mielensä, voi jopa kiivastua. Jos esimies pelkää tätä tilannetta, ei hän ehkä kerro asiasta ollenkaan tai kiertelee ja kaartelee niin, ettei siitä saa selvää. Perusteet jäävät kertomatta, keskustelu käymättä ja vastuu kantamatta. Pelko kuormittaa. Jäljelle jäävät selvittämättömät asiat ja riittämättömyyden tunne. Kohtaaminen ei tule seuraavalla kerralla olemaan yhtään helpompaa.

Entä kun pitäisi kertoa ikäviä uutisia organisaatiossa ylöspäin? Onhan hyvin tavallista syyttää viestintuojaa. Kertomista on helppo lykätä ja kerrottavaa voi kaunistella. Näin voi taata sen, ettei asialle tehdä mitään. Lopullinen tuho on kuitenkin vielä edessä. Esimies kyyristyy yhden asteen lisää kasaan odottaessaan tulevaa tuhoa. Huutoahan siitä tulee, voi tulla potkutkin.

Pelon syynä ovat mielestäni liioitellut kuvitelmat omasta kaikkivoipaisuudesta tai muiden heikkoudesta. Ei meitä tarvitse suojella, kyllä me kestämme totuuden ja pettymykset. Ei ketään voi siltä varjella. Toki ihminen reagoi ikäviin asioihin, mutta useimmiten se menee ohi kunhan nukutaan yön yli. Ei tämä maailma voi olla niin auvoista, että kaikilla olisi koko ajan hyvä mieli. Jos tehtäviin kuuluu aiheuttaa pettymystä tai epämukavuutta, se on syytä tehdä "pois alta" turhemmin kiertelemättä.

Omia virheitäkin voi pelätä. Voi pelätä, että joku kysyy jotain, mihin et osaakaan vastata. Entäs sitten? Maailma on täynnä kysymyksiä, joihin en tiedä vastauksia. Jos kuvittelet, että asemasi takia sinun pitäisi tietää ja osata kaikki, voi tilanne tietysti olla ahdistava.

Pelkoon minulla on yksi neuvo. Lopeta se! Toisille tulee paha mieli, entäs sitten? Joku huutaa sinulle, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Kukin meistä voi sitä paitsi koska tahansa saada potkut tuotannollis-taloudellisista syistä. Ei kenenkään työpaikka ole enää varma, joten ei senkään takia kannata lamaantua. Jos pelkäät, hoidat työsi huonosti. Pelolle et aina mahda mitään, mutta ajanoloon opit toimimaan sen kanssa.

Joka aamu on armo uus

Koska tämä blogi ei olekaan epäilevän skeptikon, niin voinpa samantien jatkaa uskonnollisemmalla linjalla.

Oli vuosien tauko, kun olin viimeksi kuunnellut virsien sanoja. Erääseen toimitukseen pääsin valitsemaan musiikin itse. Otin toki ne minulle tutut ja perinteiset. Ne samat joita rippikoulussa laulettiin säännöllisesti. Silloin se oli tuttua ja turvallista, toisaalta niin tavallista ettei sanoihin edes kiinnittänyt huomiota.

Yksi oli aamuvirtenä laulettu "Joka aamu on armo uus". Silloin se tosiaan oli iloa ja huolettomuutta. Uusi päivä, uusi aamu, uudet touhut. "Miksi huolta siis kannat"? Sepä olisi suorittajallekin hyvä vinkki. Monelle muullekin, joka rypee syyllisyydentunteissaan. Emmekö voisi tosiaan kaikki herätä aamulla ja ajatella "joka aamu on armo uus". Aina voi aloittaa uuden päivän, uusin mielin. Vaikka eilen olisi tapahtunut mitä tahansa, aina voi aloittaa alusta. Joka päivä.

Sitä huolettomuutta minä kaipaan. Sitä hetkeä, sitä tunnelmaa, sitä tulevaisuudenuskoa, joka oli virttä nuorempana laulaessani. Kelloa ei voi kääntää taaksepäin, enkä haluaisikaan. Jotain siitä vanhasta kuitenkin haluaisin takaisin.

Uudelleenorganisointia

Itse asiassa suunnittelin bloggaavani muusta aiheesta, mutta nyt on ihan pakko! Täällä nykyisessä (kohta entisessä) työpaikassani on tehty hieman uudelleenorganisointia. Jos en olisi lähdössä pois, niin itkettäisi ennemmin kuin naurattaisi.

Meillä on tiimi, joka on ollut erityisemmin organisoitumatta kohta kaksi vuotta. Erilaisia ehdotuksia on ollut, mutta mitään ei ole toteutettu. Organisoitumattomuuden takia kiireiset asiat ohittavat tärkeät ja tehtävät menee vähän kenelle sattuu. Jotain asiaa on pohdiskelemassa useampikin, jotain ei taas kukaan.

Lähtöni takia (tai ehkä siitä huolimatta) tiimikokous pidettiin laajennetulla osanottajajoukolla. Ei se sitä tarkoita, että tiimiin olisi tullut lisää tekijöitä, kunhan vaan otettiin lisää porukkaa palaveriin istuskelemaan. Agenda oli vanha tuttu, hallinnollisesti kerrataan mitä tehtäviä on tehty ja mitä tehtäviä tulossa. Varsin vähän aikaa käytettiin työnjaosta tai rooleista keskusteluun. Perinteisesti jaoimme siis "nakkeja". Vähän kornia se kyllä oli. Minun lisäkseni kun tiimissä on yksi toinen henkilö, jolla oikeasti on aikaa tehdä tiimin vastuulla olevia tehtäviä. Minun lähtöni jälkeen tekijöitä jää siis yksi kappale. Tiimipalaveri ehkä tuntuu enemmän "tiimipalaverilta", jos siellä on enemmän kuin kaksi henkilöä osallistumassa. Täyteväki ei kyllä työtehoa lisää. Tämä jäljellejäävä kolleegani sanoikin, että ei hän aio tälläisiin hallinnollisiin palavereihin osallistua, jossa porukalla jaetaan kaikki tehtävät hänelle. Ei oikein tunnu palaverin väärtiltä.

Arvatkaapa tuleeko tätä menoa ikävä?

Uusiin haasteisiin

Tuttu fraasi, eikö? Ovathan haasteet uudessa paikassa tavallaan uusia, usein kyllä hyvinkin samanlaisia. Organisaatioiden tapa toimia tehottomasti usein noudattaa samaa kaavaa. Vastaavasti epäonnistuneiden atk-hankkeiden käsikirjoitus on yllättävän samanlainen. Miksi silti on niin vaikeaa toimia eri tavalla? Organisaatio on kuin vanha koira, joka ei opi uusia temppuja.

Ehkä minulla on antipatia sanaa "uusi" kohtaan. Kuten kirjoituksessani "Uusi rakkaus". Olen varmaan syntynyt kierrättäjäksi tai ehkä jotkut pula-ajan kokemukset kulkevat sukuni geenimuistissa. Aina kun kuulen sanan "uusi", minun tekisi mieli kirkua "mitäs vikaa siinä vanhassa on". Ilmeisimmin kyse on lähinnä siitä, että nuo kaksi fraasia ovat tekopyhä tapa ilmaista näennäiskauniisti asia, josta olisi syytä puhua ihan vakavasti. Ei ketään syyllistäen, mutta rakentavasti. Mitä voisimme tehdä, ettei sama toistuisi aivan samanlaisena. Miksi se seuraava rekrytointi olisi sen parempi kuin tämä nyt lähtevä? Miksi meidän firmalla on aina niin paska tsäkä? Miksi "naiset rakastuvat renttuihin"?

Tänään televisiossa Juha Siltala sanoi, että meistä kukin haluaisi olla tarpeellinen töissä. Se on ainakin totta. Nykyisessä (ja aivan tuota pikaa entisessä) työpaikassani on tarpeellisuuteen vaikea uskoa. Jos tiimistä, projektista, mistä tahansa lähtee joku henkilö, ei tapahdu mitään. Ei muutosta projektin tavoitteisiin, ei töiden uudelleenjakoa. Ei mitään! Aivan kuin henkilö olisi ollut täysin turha ja jopa olematon. Aina siinä toki jää jotain tekemättä, mutta ei sillä ole väliä. Toisesta suunnasta joka tapauksessa kaadetaan lisää vaatimuksia, ollenkaan havaitsematta, että puolet tekijöistäkin on karkumatkalla. Mitä sitten tapahtuu, kun tavoitteita ei saavuteta? Ei mitään. Korkeintaan epämääräinen syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne tai aiheettomat kehut. Riippuu vähän keitä on osapuolina. Koska työ on sinänsä tarpeetonta, ei ole konkreettista tavoitetta, johon lopputulosta voitaisiin verrata.

Olen joskus miettinyt, että kuinkahan hyvin esimiehet vaistovat, että joku on lähdössä. Riippuen tilanteesta, siitä puhutaan avoimemmin tai enemmän piilossa. Joku saattaa vihjailla täysin avoimesti, jopa kertoa aikeistaan suoraan. Joskus taas merkki on se, että joukko ihmisiä kokoontuu supattamaan jonkun huoneeseen. Vaihdetaan vinkkejä avoimista työpaikoista, seurataan kunkin haastatteluprosessia jne. Tosielämän sosiaalipornoa parhaimmillaan. Tunteeko johtaja silloin itsensä ulkopuoliseksi? Huomaako, että jotain on meneillään. Tekisikö hänen silloin mieli päästä osalliseksi keskusteluista? Saada vastaus kysymykseen "miksi". Ei sitä kaunisteltua selitystä, joka hänelle annetaan, vaan se todellinen. Minä haluaisin. Ehkä. Vaikka ei sitä mielellään kuulisi.

Meemi

Sain meemihaasteen pikkupapilta, mikä oli varsin yllättävää. Olen kuvitellut sekä itseni että blogini ennemminkin epäilevän skeptikon julistukseksi kuin ketään valtionuskonnon jäsentä kiinnostavaksi. Katselin blogiani uusin silmin. Teemaksi voisi melkein laittaa "koti, uskonto ja isänmaa". Niistä aiheista käsittelen lähinnä kotia, mutta arvomaailma taitaa olla perinteisempi kuin kuvittelinkaan.

Perhe

Perheestä on iloa ja perheestä on vaivaa. Silti "mä kyllä kattelisin...". Loppujen lopuksi varmaan vaikka mitä. http://naisena.blogspot.com/2006/07/m-en-kyll-kattelisi.html

Ystävyys

Ystävyyttä blogistani löytyy vähemmälti jo aihevalintojenkin takia. Koska yhteinen vihollinen yhdistää paremmin kuin moni muu asia, on valintani http://naisena.blogspot.com/2006/07/yhdistystoiminnan-ihanuus-ja-kurjuus.html . Olen ystävystynyt monenkin kanssakärsijäni kanssa. Syvällisemmin kuin ilman näitä yhteisiä kärsimyksiä.

Rakkaus

Todellinen rakkaus kestää, siksipä valintani on http://naisena.blogspot.com/2006/09/kunnes-kuolema.html.

Minä itse

Vaikka koko blogini kertoo minusta ja vain minusta (minua tuskin saisi oikeuteen ykstyisyyden suojan loukkauksesta, kun en juurikaan kerro muista), niin ehkä tämä postaus kertoo kuitenkin kaikkein eniten http://naisena.blogspot.com/2006/06/naiseus-on-asennetta.html. Osittain se aiheuttaa minullekin sisäistä ristiriitaa, mutta kertoo miksi minä olen minä.

Mitä tahansa

Itse teemasta kirkastuneena http://naisena.blogspot.com/2006/06/tarua-ja-totta-suorittamisesta-osa-1.html

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:Perhe, Ystävyys, Rakkaus, Minä itse , Mitä tahansa

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Haastetut

1. http://www.satujatar.vuodatus.net/ yksi vakiopaikoista, jotka käyn lukemassa. Elämänmakuista ja pysyy mielenkiintoisena (vaikka yleensä en pidä päiväkirjablogeista).

2. http://pakkopulla.vuodatus.net/ Ruokablogien ykkönen. Näitä reseptejä olen ihan oikeasti kokeillut.

3. http://enitenvituttaakaikki.blogspot.com/ Joo joo, meemit on ihan perseestä, mutta niin on teidän blogikin. Vastatkaa tai älkää, ihan sama! Ketä kiinnostaa!

4. http://meppis.vuodatus.net/ "...jokin niinkin merkitsemätön pikkuseikka kuin opetus puuttui oppitunnilta..". Uusi tuttavuus. Viihdyttävää.

5. http://raapylan.vuodatus.net/ Rohkeaa. Uusi tuttavuus. Pitääkin vierailla useammin. (Tänne ei haaste ulottunutkaan, kun kommentointi on pois päältä. Hyvää jatkoa ja tsemppiä silti.)

Kuriositeetteja osa 1

Minulla on muutama hassu tapa, jotka ehkä aivan suoraan eivät "kuulu kuvioon". Osittain tiedän selityksen, osittain en.

Esimerkiksi en juurikaan avaa kirjepostiani, en ainakaan ajoissa. En vaikka kirje tulisi joltain virallisenkaltaiselta taholta. Kukapa sitä nyt lehtilaskuja avaa, ehtii ne tilipäivänäkin. Pääsyy kai on se, että postin mukana ei ole tullut vuosikausiin mitään kivaa. Joskus toki joku kirja, mutta sekin laskun kanssa. Yleensä hoidan asiani ajoissa ja hyvinkin säntillisesti. Miksi silti joku kirje voi maata pöydällä viikon kaksikin ilman että avaan sen? Muissa asioissa olen hyvinkin utelias ja kärsimätön. Saatan jopa pyöritellä sitä kädessäni ja hieman pohdiskella, että mitähän siellä on. Avaaminen on silti vastenmielistä. Tai tylsää. Kiinteistöverolippu, plääh.

En ymmärrä miehiä, koska en ole ajatustenlukija

Muistatteko kuulleenne sanontoja, kuinka naiset eivät sano mitä tarkoittavat ja miehen pitäisi olla ajatustenlukija saadakseen naisen tarkoitusperät selville. Minä en ole juuri koskaan tavannut tätä naisten kanssa, mutta miesten kanssa useinkin. Tänäänkin pariin otteeseen. Sekä töissä että kotona.

Miehet eivät välttämättä tarkoituksella salaile päämääriään, ovatpahan vain niin avuttomia ilmaisemaan itseään, ettei siitä kertakaikkiaan saa selvää. Kuvio menee yleensä sillä tavalla, että mies ajattelee ensin asiaan omassa päässä. Eli asia on jo edennyt ehkä neljänneksen, ennen kuin mies saa ensimmäistäkään sanaa suustaan ulos. Silti koko sanatonta ensimmäistä neljännestä pidetään yhteisenä tietona, joten jatkon mies aloittaa suoraan asiasta "mitäs me sen yhden jutun kanssa seuraavaksi tehdään"? Jos asiasta haluaa selvyyden, on aloitettava ensin haarukoimaan laajalla rintamalla, jotta valkenee mistä yleensäkään on kyse. Sen jälkeen voi edetä tarkempiin kysymyksiin.

Miehet myös voivat vaihtaa aihetta kesken kaiken. Tähänkään ei liity montaa avainsanaa, joka paljastaisi suunnanmuutoksen, lähinnä vaistonvaraisesti voin joskus arvailla "ai, nyt sulle tuli mieleen tätä asiaa kaukaisesti sivuava seikka x, josta puhuimme viime viikolla". Miehet näet välttävät substantiiveja, pronominit ovat kätevämpiä. Ilmeisesti he eivät muista asioiden oikeita nimiä.

Tänäänkin töissä yhdessä palaverissa sain hillittömän kuulustelusession jälkeen selville:
- mitä valmisteluja on tehty ennen tätä palaveria?
- onko joku asia jo päätetty tai hyväksytty?
- mitkä kohdat odottavat meidän kommentointiamme?
- mitä meidän pitää saada aikaiseksi lopputuloksena?
- toivotaanko lopputulos jossain tietyssä muodossa?
- mihin mennessä lopputulos on saatava aikaan?
- mihin käsittelyyn lopputulos sen jälkeen menee?

Muutoin aikaa olisi vietetty väljästi jutustelemalla kalvosatsin eri kohdista. Kukin voisi sanoa mitä mieleen tulee ja jatkosta voitaisiin todeta, että mies vähän "työstää asiaa vielä". Tämä mies vieläpä ihmettelee, miksei hän saa omia ajatuksiaan ja asioitaan läpi? Ei se johdu periaatteellisesta vastustuksesta. Vaikka kuulija ihan aidosti yrittäisi, siitä on vain niin turkasen hankala saada selvää.

Mitä suosittelette toimintamallikseni?
- jatkan ao. kuulusteluita ja yritän kehittää ylikohteliaan sävyn ("minä olen tyhmä kun en ymmärrä asioita"), jotta ei ole niin ilmeistä että asian joutuu lypsämään selville
- jätän sellaiset asiat huomiotta, joista en saa selvää tai joihin ei tule selvää tehtäväksiantoa. Työaikani käytän selkeämpiin tehtäviin tai vaihtoehtoisesti teen mitä sattuu huvittamaan.
- vaihdan paremmille metsästysmaille eli toiseen työpaikkaan.

"Uusi rakkaus"

on sanapari joka pistää silmääni. Nuo kaksi sanaa saavat minut aina pohtimaan asioiden taustoja. Ja kumpaakin sanaa erikseen.

"Uusi". Yksi lisää? Jotain vanhan tilalle? Parempi kuin nykyiset? Onhan se ihan uusi. Jos kyseessä on yksi lisää, niin mikäpä siinä. Ei rakkauden määrä ole vakio. Ei lisää rakkautta ole keneltäkään pois. Jos vanha lähtee vaihtoon tai kiertoon, on kyse kuin käytetystä autosta. Kaipa tuolle edellisellekin joku ottaja löytyy ja jos ei löydy, niin menköön romuttamolle. Minun tarpeiisini se ei enää sovi. Järkevää sinänsä. Vaihdammehan me kaikenlaista. Entä kun vanha jää kotiin. Millaiseen asemaan? Onko se siellä nurkassa, vähän kuin varalla, jos uuteen tulisi vaikka toimintahäiriö. Tai jos emme kykene heittämään mitään toimivaa pois. Saattaahan sitä jonain päivänä tarvita.

"Rakkaus". Rakastan itsekin perhettäni ja jopa lemmikeitäni. En kutsu heistä ketään kuitenkaan uudeksi rakkaudekseni. He ovat mieheni, tyttäreni jne. Jos lempinimiä on, eivät ne ole noin suureellisia vaan jotain paljon kotoisampaa. Onko henkilönkin kohdalla silloin määräävin tekijä rakkaus, ei se mitä muuta tämä henkilö on? Rakkaus voi tarkoittaa myös tunnetta eikä henkilöä yo. sanaparissa. Silloin lausahdus tarkoittaa lähinnä sitä, että kertoja pitää rakastumista itseisarvona ja on aina kivaa jos on "tilanne päällä", eli ollaan "uudessa rakkaudessa".

Minun "vanha rakkauteni" nukkuu parhaillaan päiväunia sängyssä. Eilen se jutteli niin söpöjä, että ehkä jätän väliin "ylös sieltä laiskamato"-karjaisun. Ja ehkä minä sen pidän vielä itselläni, vaikka onhan se jo kiistatta käytetty, jopa vanha.

Outoja yksityiskohtia

Mediaa seuratessani minua on jäänyt vaivaamaan pari asiaa. Yksi on lääkärilakko (se jo aikoja sitten ollut) ja toinen on digikanavat.

Lääkärilakkoon media suhtautui melko myönteisesti. Pitkään se muistaakseni kesti, mutta kaitpa suojatyö tms. hoidettiin ihan asiallisesti. Kun lakko päättyi, uutisoitiin monessakin kanavassa "Lääkärilakon aikana syntyneitä jonoja puretaan ilman ylitöitä". Kuulostaako tämä teidän mielestänne kummalliselta? Minusta kuulostaa. Terveydenhuollossahan jonoja on ollut niin kauan kuin minä muistan. Kun jonot ovat liian pitkiä, kehitetään uusia keinoja, kuten ostetaan leikkauksia yksityiseltä puolelta. Epäilemättä toimintaakin on tehostettu, nykyäänhän sairaalassa ollaan sisällä yhä lyhyempiä aikoja. Mutta silti. "Ilman ylitöitä"? Jos jonot ovat noin vain purettavissa ilman ylitöitä, niin miksi niitä jonoja on alunperinkään syntynyt? Eikä niitä voisi koko ajan purkaa "ilman ylitöitä"?

Yhtä armeliasta kohtelua mediassa ei ollut tarjolla hoitajien lakolle (terveisiä vaan, Naisenakin kävi raapustamassa nimensä tukijoiden listaan). Kyse oli lähinnä lakon uhkasta. Silti televisiossa väitettiin, että vaikutus jonoihin on jopa 3-4 kk. Ilmeisesti peruuntuneiden aikojen uudelleenjako on niin työlästä (herätys terveydenhuollon hallintoväki), että sen purkamiseen menee kuukausikaupalla aikaa.

Mitä tästä voidaan päätellä? Sairaanhoitaja on tärkeämpi kuin lääkäri! Lisää liksaa!

Toinen minua hämmästyttänyt asia on digi-tv. Aikoinaan sitä mainostettiin sellaisella pätkällä, että joukkoliikenteen bussissa matkustaja saikin valita mihin mennään. Todennäköisesti muutkin mainokset olivat vastaavankaltaisia. Tuo yksi nyt lähinnä jäi mieleen. Mainosten perusteella uskoin, että digitelkkarista saisi oikeasti valita mitä katsoo. Päivän ohjelmat olisivat jossain valintalistassa ja siitä saisi valita mitä katsoo ja mihin aikaan. Olinkin melko hämmästynyt kun digikanavilta julkaistiin ihan perinteisiä ohjelmatietoja alkamisaikoineen. Mihin niitä enää tarvittaisiin? Totuus on tietysti valjennut jo naisellekin. Kuvan laatu on parempi, mutta ei se maailma muuten kovin "uudelta tunnu". Olinko minä ainoa joka kuvitteli jotain muuta?