Jotain positiivista

Olen jo jonkin aikaa tehnyt töitä yhden vanhan kolleegani kanssa. Yhteistyötä olemme tehneet aikaisemminkin. Nyt ollaan taas pitkästä aikaa kahdestaan ja mukavasti sujuu.

Aika monen ihmisen kanssa - onpa sitten kyseessä asiakas tai kolleega - joudun hieman "pidättelemään". Kun tiedän, että toinen tekee töitä ylärajoilla ja helposti menettää tilanteen hallinnan kokonaan, joudun aika paljon suodattamaan mitä kenellekin kannattaa palautteena sanoa. Joskus tulee jopa alennuttua samanlaiseen kuin pikkulasten piirustuksia kehuessa, eli ylettömän positiiviseen palautteeseen tuotokseen nähden. Mielestäni sellainen paikoin jopa aliarvioi toisen älyä ja kykyä, jos siis kohteella olisi niitä sen verran, että pystyisi sen ymmärtämään.

Mutta tällä kertaa voin sanoa liki kaiken mitä ajattelen. Matkan varrella pystyn jopa keksimään lisää vaatimuksia. Riman voin asettaa siihen korkeuteen kuin itse parhaaksi näen, ei tarvitse olla erikseen "lasten rataa". Jos jonkun välituotoksen nähdessäni huomaan korjattavaa, ehdotan tarkkuustasoksi erilaista tai "käsialaksi" hieman liiketoimintavoittoisempaa näkökulmaa. Ja katso, ihme tapahtuu, seuraava versio on jo paljon parempi. Aika nopeasti voin jopa ihan aidosti todeta "toi on ihan hyvä jo".

Eksoottista. Välillä näinkin päin. Kaunista katsoa ihmistä, joka pystyy petraamaan.

Perusteltuja ennakkoluuloja

Jos kysytään, mitä ennakkoluuloja ihmisillä on, ajatellaan helposti ajatuksia, jotka kohdistuvat vähemmistöihin; rodun, sukupuolen tai uskonnon mukaan. Useimmiten sellaisiin, joiden voidaan tulkita olevan alistetussa asemassa. Ennakkoluulon kuuluu olla negatiivinen asia. Sen kuuluu ennustaa jotain huonoa tai pahaa.

Minä määrittelen ennakkoluulon eri tavalla. Mielestäni se on ennakkokäsitys mistä tahansa asiasta ulkoisesti havaittavan seikan perusteella. Periaatteena se, että kun aikaisemmin kävi tietyllä tavalla, niin jatkossa käy varmaan samalla tavalla. Kokemuksestahan ihminen oppii ja on se viisaampaa oppia kuin olla oppimatta. Projektityönkin perusvirhe on kuvitella, että vaikka projektin puoliväliin mennessä kaikki asiat ovat menneet pieleen, niin jatkossa varmaan sujuu paremmin. Ei suju! Yleensä sujuu tasan niin huonosti kuin siihen asti, jos ei peräti vielä huonommin.

Ennakkoluulo on siis pitkälti viisautta, lisäksi ihmisen peruskeino hengissä selviytymiseen.

Onko ennakkoluulon kohdistuttava pelkkään vähemmistöön? Tai vieläpä sorrettuun vähemmistöön? Eihän toki. Kukin voi tietysti kokea olevansa uhri itse (heh, tulee ihan Preben mieleen, terveisiä vaan Rosetalle), mutta rajoitutaan tässä kirjoituksessa ympäristön käsityksiin eikä vähemmistön edustajan itsensä.

Jos tällä perusteella mietin mitä ennakkoluuloja minulla on, niin niitähän on vaikka kuinka. Hyvä, jos yhteen blogiin mahtuisivatkaan. Kyllä minä luokittelen vastaantulevia ihmisiä hyvinkin kevein perustein. Eikä muuten tarvitse tulla henkilökohtaisesti vastaankaan, pystyn toimimaan myös kirjallisten tuotosten perusteella. Muutamia mainitakseni:
- nuoret leijonat. Argh! Tähän luokitukseen pääsee heti, jos on ikää kolmenkympin tienoilla, tukka hyvin ja kello näkyy. Leijona viuhtoo tärkeän näköisenä yrityksen käytävillä. Joskus hän istuu rennosti pöydän kulmalla ja laukoo kuolemattomia totuuksia tai neuvoo kolleegaansa. Neuvomisen kohteeksi on hankittava joku kesäharjoittelija tms, joka ymmärtää nyökytellä oikeissa kohdissa ja katsoa leijonaa ihailevasti. Nämä leijonat ovat pääosin tomppeleita, kun on kyse "oikeasta työstä". Aikaa ja energiaa on koko uran ajan mennyt niin paljon ulkoasun ylläpitoon ja näyttelytaidon harjoitteluun, että ammattiopinnot ovat jääneet melko pintapuolisiksi. Tämän arvion teen siis puhtaaksi ulkoisten seikkojen perusteella. Jos pojat haluatte vakuuttaa tämän tädin, niin ei kannata pukeutua liian nätisti. Vähintään hiusgeeli ja föönaus kannattaa jättää aamulla väliin.
- vanhemmat miehet. Tähän kuuluu monta alakategoriaa, pelureita kaikki tyynni. Osalla peli on ilmeisempää kuin toisilla. Peliin kuuluu mm. tiedon panttaamista. Tietohan on arvokasta. Sellainenkin vähäinen tieto kuin missä on konttoritarvikevaraston avain. Tämän henkilön arvo näet perustuu siihen, että hän on korvaamaton jossain asiassa. Hän on kovasti kiireinen ja aina hänelle soitellaan. Ei sillä väliä kuinka vähäpätöinen se asia on, kunhan peluri vain saa linnoitettua itsensä sen eteen. Tähän kategoriaan päästäkseen riittää, että on tietyn ikäinen (=vanhempi mies). Jos kerrankin näen hänet matalalla äänellä supattamassa jotain hieman sivuilleen pälyillen, on luokittelu valmis. Selvä tapaus!
- ammattiymmärtäjät. Näitä löytyy yleensä sosiaalipuolen ammattilaisista, opettajista, terveydenhuollosta. Edustaja on poikkeuksetta nainen, myös hintahtava mies on mahdollinen. Ammattiin kuuluu siis olla ihmisten ongelmien kanssa tekemisissä; sosiaalisten ongelmien, oppimisen vaikeuksien, mahdollisesti mielenterveyden ja päihteiden väärinkäytön. Ammattiymmärtäjälle on aikoinaan opetettu, että ongelmat eivät ole kenenkään vika ja ymmärtäminen on avain ongelmien ratkaisuun. Ymmärtäjä on itse ollut aina kiltti tyttö. Noudattanut kaikkia sääntöjä, tehnyt läksynsä, syö terveellisesti ja kuntoileekin. Todellisuudessa hän ei kertakaikkiaan pysty ymmärtämään muiden ihmisten päällepäin itsetuhoista käytöstä. Mikseivät he ryhdistäydy? Ymmärtäjä on oppinut puhumaan ymmärtämisen kieltä. Hän opastaa vanhempia lasten ongelmien hoitamisessa. Tarkkasilmäinen voi silti huomata paikoin kiristyvän ilmeen, hieman pakotetun hymyn, kylmän ja terävän katseen. Hulttio se poikanne on, ja huonosti kasvatettu vieläpä! Niin hän haluaisi huutaa suureen ääneen. Tähän luokitteluun pääsevät ymmärtäjät, joiden vuorosanat tuntuvat liian ulkoa opetelluilta, joilla on liian siloiteltu virallinen mielipide. Kohtuutonta? Voihan se olla sen hetkistä väsymystä ja virhearvio minun osaltani. Suosittelen silti ammatinvaihtoa.

Voisin jatkaa vaikka kuinka. Käsitellä kaikki kollegani, luokitella kunkin työkaverini ja tuttavani aurinkoa tarkemmin. Naapureista nyt puhumattakaan. Tällä erää ei kuitenkaan enempää tästä.

Maailman kammottavin anoppi

Lapseni ovat jo teinejä. Poikani on liki täysi-ikäinen. Jästipäinen toki, kuten sukulaisensa, mutta ihastuttavan suoraselkäinen. Tyttöystäviä ei ole vielä kotona asti käynyt, tuskin niitä suuremmassa määrin on kodin ulkopuolellakaan, sillä poikani harrastukset ja menot ovat sellaisia että tuskin siellä tyttöjä pyörii.

Lempiruoista pojallani on tiukat mielipiteet. Suomalainen perinnekeittiö on kunniassaan ja ruokalistan kärjessä on ruskeaan kastikkeeseen pohjautuvat ruoat, läskisoosi ykkösenä. Minun ruokani menettelevät, mutta mummo laittaa kuulemma vielä parempaa. Saapa nähdä miten käy, jos sydämen valittu onkin joku kasvissyöjä itu-hippi.

Parisuhteista kerran naureskelin, että kunhan löydät jonkun tytön, jolla mahdollisesti on jo jälkikasvuakin valmiina, niin huomaat tuota pikaa viettäväsi perhe-elämää. Sellaista, jossa nuoren miehen menot jäävät toiseksi. Tähän poikani tokaisi yksikantaan, ettei sellaisen naisen kanssa kannata ruveta olemaan. Uteliaana siitä, onko ongelma toisen miehen lapset vai mikä, kysäisin syytä. "No ne on sellaisia, jotka eroavat tyhjänpäiväisistä syistä". Eli poika ajatteli, että jos tuota pikaa lasten alulle saattamisen jälkeen on jo yhdestä miehestä ehditty erota, niin tuskinpa pysyvämpiä suhteita on myöhemminkään tiedossa.

Äitin tosikko nöpönenä, osaa se olla suloinen, kun sille päälle sattuu. Kantaa muuten ihan pyytämättä kauppakassit ja tekee muutenkin raskaampia töitä mukisematta. Tyytyväisenä välillä pohdiskelee, miten äitinsä voi olla niin heikko, ettei jaksa sitä tai tätä kantaa.

Ai, kuka se maailman kammottavin anoppi sitten on? Minä tietysti! Se on kuulkaa turha kuvitella, että kukaan nainen on riittävän hyvä minun pojalleni.

Aikaa itselle

Onpas tullutkin pitkä tauko bloggaamiseen. Kirjoittamista olen aina silloin tällöin ajatellut, mutta töissä en ole ehtinyt ja kotona tietokoneella pääsemiseen tarvitaan jonotusnumero.

Tänään luin yhden kirjan loppuun. Juhlallista! Luin sen itse asiassa melko lyhyessä ajassa; muutaman päivän sisällä. Silloin lukunautinto vielä säilyy. Minkä tahansa juonellisen kertomuksen lukeminen usean viikon kuluessa muutama sivu kerrallaan saa kirjan kuin kirjan tuntumaan väljähtyneeltä limpsalta.

Osittain minulla on ollut kiire, mutta osittain asioiden priorisointi on ollut hukassa. Olenhan ehtinyt katsella televisioita - myös silloin kun "sieltä ei tule mitään". Netissäkin olen roikkunut, vähemmän blogistaniassa ennemmänkin muissa paikoissa. Olen näet harhautunut mm. rekisteröitymään naamakirjaan. Toisaalta vasta rekisteröitymisen jälkeen saa kunnolla selville, mistä on kyse. Kuvittelin sen foorumiksi, jossa ihan omalla nimellä voi pitää yhteyttä vanhoihin ja vähän tuoreempiinkin ystäviin. Teoriassa kyllä. Käytännössä se yhteydenpito näyttää olevan erilaisten kiertokirjeiden lähettämistä. Sellaisten kiertokirjeiden joihin en ole sähköpostillakaan koskaan osallistunut.

Sitä minä en jaksa ymmärtää. Siis ihmisiä, joilla ei ole mitään omaa sanottavaa. Jos sähköinen yhteydenpito, joko sähköpostilla tai naamakirjassa, rajoittuu ainoastaan puujalkavitsien edelleenlähettämiseen.

Minulla on sanottavaa. Ja onneksi blogistaniassa on muillakin! Avaa sylisi isä ja äiti, tuhlaajatyttäresi tulee takaisin.

Ei parhaita päiviäni....

Tänään on sellainen päivä, että tunnelmaan sopisi parhaiten blogi "Eniten vituttaa kaikki". Voisiko blogi olla päivän soundtrack? Sitähän voisi laulaa lallatella.

Tämän päivän kohokohtia:
- on maanantai ja v*tun kuuma päivä
- maksoin teleoperaattorin laskun myöhässä (sen edellisen joka oli jäänyt väliin) viikonloppuna. Nykyaikanahan raha raahautuu tililtä toiselle niin v*tun hitaasti, että toki se liittymä ehdittiin sulkea.
- samalla onneksi tuli katseltua puheluerittelyjä ja sieltä valkeni tyttäreni mystiset palveluviestimaksut. Kestotilaus Jambaan! Olin kysellyt pitkin kevättä "mitä nää palveluviestit on", mutta aina sain jonkun epämääräisen "no sieltä on tullut jotain mainoksia...mä poistan ne aina"-vastaus. Selvitä nyt siinä sitten, mitä on tilattu ja millä sopimusehdoilla. Maksoi muuten tämän vuoden mittaan ihan iloisesti. Pääsin noin 60 ekeen! Palvelusta jota ei ole käytetty ollenkaan. Palvelusta joka todennäköisesti on markkinoitu kaikkia kuluttajasuojaehtoja rikkoen alaikäiselle, mutta milläs senkin osoittaisin (ja montakohan tuntia siihenkin kinaan menisi).
- nyt on kaikkiin liittymiin asetettu lisää palveluestoja. Aikoinaan kyselin niistä matkapuhelinliittymää ottaessani. Ainakin siihen aikaan ohjeet olivat sen verran epämääräisiä, että päädyin vain aikuisviihde-estoon joka osoittautui nyt täysin riittämättömäksi. Miksi teleoperaattorien asiakaspalveluhenkilökunta on kadulta tiskin taakse nostettuja kakaroita, jotka eivät ehdi edes esitteistä lukea palveluehtoja ennen kuin alkavat myydä niitä?
- töissä (argh) masentaa ajatuskin tulevasta syksystä. Kun vertaa mitä pitäisi saada aikaiseksi ja mikä on mahdollista. Jotenkin vielä saan ne epämääräisimmät tehtävät itselleni, ei niitä muillekaan pysty antamaan. Haluatteko tavata firman huonoimman työntekijän! Tässä minä olen. Tämä ei ole edes mikään vitsi, virallisilla suoritusmittareilla olen ilman muuta häntäpäässä. Jos olisin esimies, voisin väittää että suoritukseni koostuu muiden tekemisistä. Kun en ole, voin ihan muuten vain tukea kaiken aikani muita ja jättää omat tehtäväni hunningolle. Ei sinänsä, että ne sillä tavalla mitattavia olisivatkaan, että niissä edistyminen näkyisi. Tietääkö joku suoritusarviointitavan, joka ei pelkästään v*tuta? Kunhan saan mustaa valkoisella siitä syksyn mittaan, otan varmaan lopputilin, jos en ennakoi tilannetta hakemalla riittävää satsia rauhoittavia työterveyshuollosta.

POP

Nyt on kirja luettu. Vastaavasti kuin Bu, epäilin itsekin voiko blogi toimia kirjana. Blogihan on blogi. Enemmän tai vähemmän satunnaisia huomioita ja ajatuksia. Rosettan blogissakin tosin Prebenin pohjoismaiden kiertue oli juonellinen kertomus.

Kirja on hyvä. Kieli on sujuvaa ja lukeminen helppoa. Vaikka paikoin herkutellaan Prebenin tempausten yksityiskohdilla, juoni etenee sujuvasti. Vaikka olin lukenut blogin (eli tiesin melko pitkälle mitä tapahtuman pitää), oli kirjan lukeminen kokonaisena lukukokemuksena hyvä. Vertaisin itse sitä Paasilinnamaiseen seikkailukertomukseen. En tosin ole lukenut Bridget Jonesia enkä vastaavia, joten vertailukohtaa sille puolelle minulla ei ole.

Onnea Rosetta! Kyllä siitä kirja tuli. Ja tulisi toinenkin vielä. Kirjakaupassa mietin kyllä hetken, että mihinkähän osastoon se kuuluisi. Tietokirja? Ehdottomasti! Kaunokirjallisuutta? Totta kai! Uutuus? Tämä oli helppo arpa tällä kertaa ;-).

"Jotain kivaa"

Kuulostaako tutulta? Lapsi ehdottaa, että tehdään jotain kivaa. Kauppaan lähtiessäsi joku pyytää, että tuo jotain hyvää. Lapsenahan melkein kaikki olikin kivaa, kunnes oltiin siinä iässä kun ihminen muuttuu happamaksi teiniksi.

Mikä olisi nykyisin kivaa? Jotain sellaista mistä innostuu. Mitä odottaa. Mitä odottaessa aika kuluu kuin siivillä. Mitä tehdessä siihen keskittyy täysin eikä ajan kulua huomaakaan. Mitä tehdessä ei ajattele muita asioita ja velvollisuuksia. On vain kivaa.

Entäs jos puolison kanssa sopii, että tehdään yhdessä jotain kivaa. Etenkin jos ei ole aikoihin paljoa ehditty yhdessä edes olla, kunhan sattumalta kohdattu yhteisessä asunnossa. Missä on se aika kun pelkästään yhdessä oleminen oli riittävän kivaa? Arkea minä silti arvostan. Mielestäni yhdessä kaupassa käyminen on enemmän yhdessäoloa kuin illallinen ravintolassa. Arjessa ihminen tulee tutuksi toiselle. Ja veikkaisin, että aikanaan sitä arkea kaipaisi eniten.

Yksi asia on tänään ollut kivaa. Ostin Rosetan kirjan ja olen lueskellut sitä muista hommista piittaamatta. Mukavasti on aika vierähtänyt.

Todellisuus on toista maata

Tänään jouduin odottelemaan erään sairaalan edessä. Sairaala on savuton sisältä, joten pääoven edusta oli sitäkin savuisempi. Potilaat ja heidän vierailijansa olivat siellä tupakalla. Muutoinkin väkeä tuli ja meni. Tarjoutui hyvä tilaisuus pohdiskella asioita.

Näky oli varsin erilainen kuin läpileikkaus esimerkiksi ostoskeskuksessa kävijöistä. Potilaat pukeutuneena sairaalan vaatteisiin, useimmat melko vanhoja, osalla tukka hapsotti likaisena. Kaikkineen tunnelma ennemminkin kaurismäkeläinen kuin amerikkalaisista sairaalasarjoista. Väkisinkin tulee verrattua tänään näkemääni maisemaa esimerkiksi tohtori Housen jaksoihin. Niihin joissa sairaus kohtaa nuoren, viriilin ihmisen. Sairaus, joka on monimutkainen ja kiinnostava. Näillä sairaalassa näkemilläni ihmisillä on todennäköisesti paljon vähemmän raflaavia sairauksia. Sellaisia, joiden hoitaminen vaatii lähinnä rutiinia ja sitkeyttä. Tämä on todellista. Tämä on kaunistakin, ainakin jos sen vangitsee filmille.

Nainen on luotu palvelijaksi

Ainakin asiakaspalvelijaksi. Tehtäviin, joissa tarvitaan nopeutta ja tarkkuutta. Itse en ollut asiaan juurikaan kiinnittänyt huomiota, mutta mieheni kaupassa kassajonoa valitessaan aina sanoo, että "mennään tuohon toiseen jonoon, tässä on mies kassalla". Keskimäärin tämä valintaperiaate tuottaakin parhaan tuloksen. Jonojen pituudesta asiaa ei voi päätellä. Ihmiset menevät yleensä lyhimpään jonoon. Saattaa olla ajanhetki, jolloin tämän mieskassan jono on lyhyempi. Joskus se on jopa niin paljon pidempi, että ihmiset siirtyvät jonon päästä viereiseen lyhyempään jonoon. Jonot siis pysyvät melko saman pituisina riippumatta siitä miten ne sattuvat vetämään.

Yllämainitsemani ei liene yllätys kenellekään. Minut on yllättänyt se, kuinka suuri nopeusero todella voi olla. Joskus olen tälläisessä väärin valitussa jonossa ollut toisena tai kolmantena. Siinä vaiheessa en ole enää viitsinyt siirtyä toiseen jonoon, joka on koko ajan ollut hieman pidempi. Siinä voi seurata vieressä kuinka toinen jono käsittelee viisi asiakasta siinä kuin omani yhden. Oma jononi on aina ollut niin hidas, että siinä ehtii tehdä jopa tilastoa ostosten määrästä. Voin siis kertoa teille, että kyse ei todellakaan ole siitä että yhdessä jonossa ostetaan pieni kahvi ja toisessa hampurilaiset jalkapallojoukkueelle! Osan tästä erosta selittää rutinoituminen, epätoivoisimmat ovat selvästi harjoittelijoita. Veikkaanpa silti, että siirtyvät muihin tehtäviin ennen kuin oppivat kassakoneen perustoiminnot.

Miksi kassatyö sitten on huonosti palkattua? Sopii kenelle tahansa? Jos kassoille ei olisi tarjolla näppäräsormisia naisia, miltä kaupat näyttäisivät? Mihin mahtuisi nykyiseen verrattuna kolminkertainen määrä kassoja? Millaiset jonottamot pitäisi rakentaa? Alkaisivatko ihmiset tehdä yksinkertaisempia ostoksia ja yrittää mennä pikakassan läpi? Säkki perunoita, kori kaljaa, voita, leipää ja kymmenen pakettia HK:n sinistä on viisi ostosta! Vai tilattaisiinko ruokaa kotiin? Joka tapauksessa nykyiset marketit eivät voisi toimia, jos kassoille olisi tarjolla vain nakkisormisia miehiä.

Ei ymmärrä

Lukiessani mm. Rosettan blogia mieleeni tuli asioita, joiden kohdalla meikäläisen ymmärrys ja myötätunto loppuu täysin. Loppuu jo ihan alkuunsa.

Yksi on selittely huonoilla tekosyillä. Opiskellessani yksi seminaariesitelmän pitäjä piti esitelmän aluksi viiden minuutin (kesto ei valitettavasti ole liioiteltu) puheen siitä, kuinka hänen on vaikea asevelvollisuutensa aikana ehtiä valmistella esitelmää ja siksi esitelmä on melko keskeneräinen. Entäs sitten? Aika monella muullakin meillä on muuta elämää, minulla oli siihen aikaan kaksi taaperoa kotona. Jos ihmisen aika ja energia ei riitä opiskeluun, kannattaa opiskelut siirtää parempaan ajankohtaan. Vai pitäisikö olla kaksi opintojen arvosteluasteikkoa? Yksi kokopäiväopiskelijoille ja toinen niille, jotka jostain syystä eivät oikeastaan ehdi? Toinen huippuselitys oli erään urakoitsijan tarjoama "vaimo voi synnyttää millä hetkellä hyvänsä, en voi lähteä kauas kotoa". Oletti varmaan, että mikä tahansa raskauteen liittyvä selitys menee täydestä ja kukaan ei voi kyseenalaistaa sitä leimautumatta sydämettömäksi julmuriksi. Aikuinen nainen on julmuri syntyjään, joten eipä tuntunut missään. Saa mies synnytykseen mukaan mennä, mutta miten se viikon kotipäivystys tulee aivan yllättäen? Laskettu aika on ainakin minulla ollut tiedossa puolisen vuotta etukäteen.

Toinen on yhdistelmä saavutettuja etuja, totuttuja ylellisyyksiä ja lapsenuskoa. Vai olenko minä ainoa, joka näkee ristiriidan seuraavissa väittämissä:
- nainen ottaa avioeron riitaisesta avioliitostaan
- asuminen ym. pidetään ennallaan, sillä "aina sitä jotenkin pärjää"
- hän lupaa lapsilleen, etteivät he joudu "kärsimään" erosta. Kärsiminen tarkoittaisi suomeksi hinnakkaista harrastuksista luopumista.
- kun rahat eivät lomalla riitäkään aikaisemmin totuttuun täysihoitolaviikkoon, ollaan kovin hämmästyneitä ja pahoillaan. Kyllä yksinhuoltajan elämä on kovaa!

Kolmas on turha mankuminen aikomattakaan tehdä asioille mitään. Vinkkinä kanssasisarilleni voin todeta, että kannattaa välttää keski-ikäisiä miehiä baaritiskillä. Minua ei kiinnosta, jos joku on kulissiavioliitossa eikä voi sietää työtään. Ottaisi avioeron ja vaihtaisi duunia.

Turhaa

En ole koskaan ollut työtön. Itse asiassa en ole koskaan ollut YT-neuvotteluissakaan enkä yritysten yhdistymisissä. Sattumaa pitkälti. Joskus on ollut lähellä, mutta kohdalle ei ole osunut. Koskaan en ole joutunut kokemaan epävarmuutta työni jatkuvuudesta. Tällä iällä ja asuntolainamäärällä en sellaista todellakaan toivo. Joskus nuorempana haaveilin, että saisinpa minäkin joskus jonkun avokätisen eropaketin. Voisin pitää lomaa ensin ja sitten hankkia toisen työpaikan. Todellisuudessa olisin varmasti kauhuissani. Olisinko minä joskus niin tarpeeton, että lähtemisestäni maksettaisiin rahaa? Tyhjästä? Tai ei tietenkään tyhjästä, vaan siitä helpotuksesta, että pääsee yhdestä ihmisestä eroon.

Työttömyys on ongelma. En ymmärrä miksei sille saada tehtyä mitään. Järjestelmän tehottomuutta? Mielikuvituksen puutetta? Työttömyys tulee hyvin kalliiksi meille kaikille. Ja minkä määrän turhautumista se aiheuttaa? Olla kotona. Odotella. Mihinkään mitä tekee ei saisi mennä rahaa. Istua lähikapakassa? Katsella telkkarista kaikki, mitä sieltä tulee. Kinuta kyytiä kavereilta. Masentavaa. Ainahan me kaikki toivomme lisää vapaa-aikaa itsellemme, mutta noilla ehdoilla se aika on melko käyttökelvotonta.

Entäs nuoret? Heidän työllistymättömyytensä on jo liki rikollista. Ensimmäisen työpaikan saanti on aina vaikeinta. Voiko sitä kuvitella kelpaavansa mihinkään, jos sitäkään ei löydy? Silloin jää saavuttamatta niin paljon. On niin iloista nähdä nuori, joka lähtee aamulla ensimmäistä kertaa oikeisiin töihin. Siinä tuntuu ikääkin karttuvan kertalaakista. Eikä töitä voi oppia kuin tekemällä. Moni asia alkaa luonnistua yllättävän hyvin kun alkuun pääsee. Siitä saa itseluottamusta vielä näin vanhemmallakin iällä.

Voihan se työttömyys olla aiheuttamuksellistakin. Ei sitä silti kukaan ansaitse. Ei ainakaan pitkän päälle.

Ikuisesti nuori

Katselin yhtenä lomapäivänäni Oprahia. Myönnän, sitä se loma teettää. Aiheena olivat kauniisti ikääntyneet naiset ja yhtenä esimerkkinä uusien Dove-mainosten mannekiinit. Onkin hienoa että mainoksissa näkyy muitakin kuin mallimittoihin mahtuvia nuoria naisia.

Ohjelmassa puhuttiin toisaalta siitä ettei ikä ole mikään este, toisaalta oman ikänsä hyväksymisestä. Osittain ristiriitaisestikin. Oman ikänsä hyväksymistä on se, ettei yritä keinotekoisesti nuorentaa itseään, tunnustaa oman ikänsä jne. Ikä ei saa toisaalta olla estekään. Ei ole kiellettyä harrastaa jotain vauhdikasta tai pukeutua kauniisti, olipa kuinka vanha tahansa. Mutta milloin siirrytään itsestään huolehtimisesta toivottomaan ikuisen nuoruuden metsästykseen?

Milloin huolehdimme itsestämme itsemme takia? Milloin näyttääksemme muiden silmissä joltain mitä emme ole? Laihdutammeko, kuntoilemmeko, pukeudummeko kauniisti itsemme takia vai miellyttääksemme muita? Välillä kuulee sanottavan että naiset eivät huolehdi itsestään avioiduttuaan. Mitä me silloin jätämme tekemättä? Pitääkö kotonakin pukeutua kauniisti ja meikata joka aamu? Kuinka nuorekkaana kropan on säilyttävä, useista raskauksista huolimatta? Silmiinpistävintä lienee se, jos ero entiseen on huomattava. Jos aikaisemmin huolitellusti meikattu nainen muuttuu ylipainoiseksi homssuksi, herättää se helposti kummastelua. Entäs jos ei ole koskaan laittautunut juurikaan? Lienee sallittua jatkaa samaan malliin. Vai pitäisikö petrata hieman vuosi vuodelta ettei ikä ala näkyä?

Entäs jos iästään huolimatta elää itseään miellyttävää täysipainoista elämää, eikä edelleenkään viitsi ja jaksa alkaa käyttää aikaansa tälläytymiseen. Pitääkö silloin huolta itsestään?

Ahkerat ja lahjakkaat lapset

Joskus aikuisten keskusteluissa tulee esille jälkikasvun asiat. Lapset ovat vanhemmilleen tärkeitä, joten lapsista usein kerrotaan niitä positiivisia asioita. Joskus osallistun näihin keskusteluihin, useimmiten en. Yleensä syynä on se, ettei minulla ole omistani vastaavaa kerrottavaa. Se johtuu ehkä hämäläisistä juurista, joiden mukaan "ei tehrä tästä ny isompaa numeroo". Toisaalta siitä, ettei suorittaja elä haavemaailmassa.

Moni vanhempi satsaa lastensa tulevaisuuteen. He luopuvat omista harrastuksistaan voidakseen kuljettaa lapsiaan harrastuksesta toiseen. Onhan lapselle taattava hyvät lähtökohdat sekä kulttuurin että urheilun alueella! Jo kahden lapsen kanssa tämä tarkoittaa melkoista kiertoajelua harrastuspaikasta toiseen. Päälle tulevat erilaiset rahankeruutalkoot. Hyvä vanhempi on näet sitoutunut lapsen harrastuksiin.

Tähän mennessä olen kuullut muiden lasten:
- olleen joko englannin tai ruotsinkielisessä kielikylvyssä tai leikkikoulussa
- osaavan vieraita kieliä hyvin
- käyvän ratsastamassa
- harrastavan yksilöurheilua kilpatasolla
- harrastavan joukkueurheilua ja olevan joukkueensa kantava voima
- käyvän musiikkiopistossa ja harjoittelevan ahkerasti
- hoitavan koulun, osa-aikatyön ja harrastukset tunnollisesti ja olevan niin ahkera ja aikaansaava
- hakevan teemaluokalle tai teemalukioon (urheilu, musiikki, luonnontiede)
- olevan sosiaalinen ja suosittu kavereiden kesken
- olevan kaikkineen niin kiireinen ettei ehdi "tulla vain leikkimään"

Usein näissä on takana vanhempi, joka ei ole saavuttanut omia haaveitaan elämässään. Vanhempi, joka ei näiden toteutumattomien haaveidensa takia erota mikä on oleellista ja mikä ei.

Suorittajan realismin mukaan taas:
- kielellisesti lahjakkaat lapset oppivat kieliä melko helposti tavallisessakin koulussa. Jos taas kielenkehityksessä on ongelmia kannattaa keskittyä suomen kieleen, se takaa pohjan myöhemmälle vieraiden kielten opiskelulle.
- harrastuksissa kannattaa katsoa mitä lapsi itse haluaa harrastaa ja kuinka innokkaasti. Todellinen polte tehdä jotain ylläpitää itseään vanhempien siihen puuttumatta. Miksi niin usein juuri jalkapalloilijoiden pojat harrastavat jalkapalloa? Itsensä vai isänsä takia? Lapsi varmaan perii urheilullisuuden tietyssä määrin, mutta onko lajivalintakin geeneissä?
- loppuviimein mikä tahansa lukio tuo mahdollisuudet jatko-opintoihin. Lyhyt koulumatka ja tuttu ympäristö tuovat stressittömän lukioajan.
- ylenmääräinen kavereihin kiinnittyminen on läheisriippuvuutta sekin. Jos lapsi viihtyy myös omissa oloissaan on se ihan hyvä taito jatkoelämää ajatellen.

Itse asiassa en ole näihin ajatuksiin päätynyt mitenkään omaa valistuneisuuttani. Aikuinen nainen itse on näet määrätietoisen paksupäinen. Niin on jälkikasvunsakin. Näin ollen mokomat eivät ole niin vain ohjailtavissa. Toki mikään ei estäisi värittämästä todellisuutta naapureille!

Muutama fakta konsultoinnista

Nykyisellään harrastan keittiöpsykologiaa. Latelen mielelläni luonneanalyysin milloin kenestäkin. Osittain teen sitä ilkeyttäni, osittain siksi että ärsyynnyn piilo-agendoista. Siitä, että on olemassa käsikirjoitus, jota ei muille kerrota. Käsikirjoitus vaikuttaa taustalla enemmän kuin mikään ääneen sanottu asia. Tätä näkee työelämässä. Kun mikään järkiperustelu ei mene perille. Kun tuntuu, ettei saa edes keskustelua aikaan. Alkaa miettiä, josko toinen ei vaikkapa ymmärrä suomen kieltä. Erityisen voimallisena tämä näkyy erilaisissa konsulteissa.

Ensimmäiseksi kannattaa selvittää konsultin toimeksiannon perusasiat. Tärkein informaatio on se, kuka on tilaaja ja kuka hyväksyy laskut. Muilla henkilöillä yrityksessäsi ei todellisuudessa ole sananvaltaa koko asiaan. Konsultit tietävät aurinkoa tarkemmin mikä on se käsi, joka ruokkii. Yrityksen kokonaisvaltaisesta edusta puhuminen on puppua, johon ei kannata uskoa. Yrityksen etua kyllä katsotaan, sen laskuttavan yrityksen!

Sananlaskukin jo sanoo "sitä saa mitä tilaa". Tehtävälle asetetut tavoitteet voivat olla hyvinkin maailmoja syleileviä. Ne on tarkoitettu lähinnä asian myyntiin talon johdolle. Ne kannattaa lukea taustaksi, sillä se mitä saadaan aikaiseksi on kyllä hieman sinne päin. Lähinnä niistä näkee aihealueen, jonka parissa puuhastellaan. Tilauksesta kannattaa katsoa millaista henkilötyömärää se koskee. Sen jälkeen voi arvioida, että mitä aiheena olevalle asialle sillä työmäärällä ehtii tekemään. Jos vielä tuntee tilaajan ja työryhmää henkilökohtaisesti on varsin helppo tehdä erittäin osuva arvaus siitä millainen toimeksiannon lopputulos tulee olemaan. Ei kannata siis uskoa puheita, vaan tehdä tyynesti oma arvio.

Suorittaja (kuten aikuinen nainenkin) on helposti optimisti, joka naiivisti pyrkii parantamaan lopputuloksen laatua. Välillä yritänkin ehdottaa, että jos painottaisimme sisältöä hieman toisella tavalla, olisi lopputulos paljon käyttökelpoisempi. Yleensä tähän nyökytellään myötäillen, mutta harvoin toiveillani on mitään vaikutusta. Välillä alta löytyy yllättäviäkin puolustusreaktioita. Se on hyvin ymmärrettävää, etenkin jos konsultti on kovin nuori. Heillä ei välttämättä ole likikään sitä osaamista mitä tarvittaisiin. Myyntiprovisio silmissä kiiluvaa myyjää osaaminen ei ole kiinnostanut missään vaiheessa. Koko homma on ehkä laskettu sen varaan, että se tehdään "samalla tavalla" kuin toinen toimeksianto, josta heillä on kokemusta ja malliesimerkkikin. Tämän nuoren ressukan kyvyt ehkä riittävän valmiin mallin kopiointiin. Tälläisen vanhan tädin keskusteluyritykset siitä, mikä olisi tarkoituksenmukaisinta, ovat kiistämättä kiusallisia. Konsultille on vieläpä opetettu, että heillä on parhaat menetelmät ja paras asiantuntemus niiden takana.

Miksi totuuden puhuminen on niin vaikeaa? Mikä asiakastyytyväisyys todellisuudessa on saavutettavissa valehtelemalla, selittelemällä ja väistelemällä? Jos asioista voitaisiin puhua suoraan, voisimme yhdessä miettiä, mistä se puuttuva osaaminen hankitaan.

Ettekä te (jos tätä lukee joku konsultti) tähän pääse asiakastyytyväisyyskyselyitä tekemällä. Asiakkaat ovat usein liian kohteliaita antaakseen suoraa palautetta. Paras mittari tähän on se, kuinka nopeasti jatkovaihe käynnistyy. Jos aikaa tuntuu kuluvan yllättävän kauan, aina ei ole kyse asiakkaan päätöksentekoprosessin hitaudesta. Asiakkaan henkilökunta miettii, miten tuloksista saisi kursittua kokoon jotain käyttökelpoista. Lisäksi taustalla kuuluu tyytymätöntä mutinaa kun pohditaan "miksi meille aina käy näin".

Amerikkalaista menoa

Nykyisin televisiosta tulee mitä hurjempia muodonmuutos-ohjelmia. Kohde vaihtelee - koko talo, yksi huone, ihmisen ulkomuoto, koko elämä. Milloin mitäkin. Aina saadaan pikaisesti aikaiseksi ihmeitä.

Etenkin remonttiohjelmat pistävät silmääni. Ehdin miettiä sitä viimeksi autotallin ovia huoltomaalatessani. Sinä aikana kun minä ehdin maalata yhdet ovet, ollaan ohjelmissa tehty jo kokonainen julkisivuremontti. Mihin sillä pyritään? Ovatko ne edes tosi-tv:tä? Pitäisikö katsojan hämmästellä vaiko innostua itse remontoimaan? Vai sanoa äijälleen, että maalaisitko huomenna koko talon?

Todellisuutta laittaa epäilemään jo pelkkä olemattoman lyhyt suoritusaika. Jos ajatellaan tyypillistä vanhan maalipinnan uudelleenmaalausta on siinä ohjeiden mukaan seuraavat vaiheet:
- pinta puhdistetaan. Tarvittaessa jopa homepesu, mutta ainakin irtoava lika pois.
- jos maalattava pinta kastui kunnolla (kun laiskuuttasi päätit pyyhkäistä sen painepesurilla) onkin vuorossa kuivattelu.
- irtonaisen maalin poisto on varsin työlästä. Siinä voi kokeilla erilaisia lastoja ja hiomavälineitä sekä teräsharjaa. Laiskottelun voi jälkeenpäin nähdä kupruilevana uutena maalipintana, jos tuli oikaistua jossain kohtaa.
- jos kaiken tämän jälkeen sait puupinnan näkyviin, voit aloittaa pohjustuksella. Se kuivuu tyypillisesti vuorokauden.
- odotusaikoina voit tutkia talon huoltokirjaa ja opiskella netistä millä maaleilla saa maalata minkäkin päälle.
- sateella ei luonnollisestikaan kannata maalata
- ikkunoiden ja kaiken muun suojaamiseen maaliroiskeilta menee ihan kivasti aikaa.
- loppuviimein ollaan siinä vaiheessa, että voi suorittaa pintamaalauksen kahteen kertaan (vuorokauden kuivatus välillä)
- jos tuli rakennettua telineet (tunnetusti helppoa ja hauskaa saada turvalliset telineet aikaiseksi. Vuokraaminen on yksi vaihtoehto, sadepäivinä voi kiroilla kun vuokra laulaa käyttämättömistä telineistä) on homman lopuksi vielä purettava ne.

Miten tämän saa tehtyä vuorokaudessa? Tai koko talolle viikossa? Ottaen huomioon että juuri mikään muukaan työvaihe ei ole tämän yksinkertaisempi. Auttaako meitä se, että ohjelmat kuvataan selvästi erilaisessa aikaulottuvuudessa kuin omamme? Sellaisessa jossa vuorokaudessa on tunteja huomattavasti enemmän kuin 24.

Miehellä vai ilman?

Olen aina ajatellut, että minusta tulee joskus perheellinen. Helposti kuvittelen, että kaikki muutkin haluavat samaa. Oletan, että jos perhettä ei ole, on siihen joku syy. Ja perhe on se vanhanaikainen ydinperhe - isä, äiti ja kaksi lasta. Tai useampia. Koira. Ja kissa. Kuin corn flakes mainoksesta suoraan.

Mistä tällainen ajatus on tullut? En osaa sanoa. Itse olen viettänyt lapsuuteni epätyypillisessä perheessä. Sieltä olen ainakin oppinut sen, ettei asiat väkeä vaihtamalla parane. Ehkä uusperheissä alkuinnostuksessa tehdään "kaikkea kivaa", käydään pyöräilemässä ja ongella lasten kanssa. Kaikki ovat onnellisia ja rakastuneita. Uusi isä tai äiti on niin paljon mukavampi kuin se entinen - ja toisessa kodissa taas toisinpäin. Sellaiseen idylliin minä en usko.

Onko taloudessa sitten oltava mies? Onhan sitä erilaisia "miesten töitä". Veikkaisin silti, että satunnaiset poikaystävät ja palkatut remontti-Reiskat ovat paljon avuliaampia, jos kyseessä on avuton yksinäinen nainen. Heita on sitäpaitsi helpompi käsitellä kuin sohvalle vakituiseen kotiutunutta yksilöä.

Ihminen toki tarvitsee aikuisen kumppanin, jonka kanssa voi jakaa asioita. Jolle lasten ja kodin asiat ovat tärkeitä. Onko sen oltava mies? En tiedä. Entä onko oltava niitä lapsia, joista yhdessä huolehditaan? Onko elämä yksinäistä ilman perhettä? Ainakin seuraelämä varmaan olisi vilkkaampaa, kuka sitä nyt aina jaksaisi yksin olla.

Miksi minä silti sinkkuja katsellessani mietin miksei heillä ole ketään? Onko se nyt joku onni ja autuus, että toinen henkilö tyhjentää jääkaappiasi? Nykyään käsite sinkku on kyllä melkoisen laaja. Television uuteen paritusohjelmaan haetaan sinkku-äitejä. Miten äiti voi olla sinkku? Onko kielitaito hukassa? Vai eikö asioista saa puhua niiden oikeilla nimillä? Ehkä me nykyisin voimme olla nuoriakin vaikka kuinka monta kertaa. Eräissä häissäkin vihittiin eronnut kolmen lapsen äiti ja pappi puhui kauniisti, kuinka tämä pariskunta siirtyy "aikuisuuteen" ja muuttaa pois kotoaan ja siirtyy elämään yhdessä. Eipä lienee väliä kuinka monetta kertaa!

Nuorena sitä jaksaa

Jatkan tällä keski-ikäistyvän naisen teemalla lainaamalla otsikon äidiltäni. Äitini tapasi aina väittää, että nuorena sitä jaksoi vaikka mitä ja nykyään ei enää jaksa. Äidilläni oli marttyyrin elkeitä, myönnetään. Toivottavasti itselläni ei ole ainakaan siinä määrin. Lausahduksen tarkoitus lienee saada kehuja "teethän sinä nytkin vaikka mitä...".

Jäin kuitenkin miettimään onko tuossa lauseessa perää. Tavallaan saan aikaan nykyisin enemmän, tavallaan vähemmän. Asiat ovat "erilaisia" nykyisin.

Nuorena on helppo suorittaa mikä tahansa tehtävä keskittyen vain siihen. Se usein sujuu reippaasti ja sen jälkeen voi siirtyä tekemään jotain muuta. Nykyisin tulee jahkailtua enemmän. Osa tästä pohdiskelusta on ihan paikallaan, kannattaa ajatella ennen kuin tekee. Siten huomaa ongelmakohdat ajoissa ja osaa välttää ne. Tulos on ehkä kestävämpää. Pahimmillaan jahkailuvaihde jää päälle. Kun ei oikein tiedä mistä aloittaisi, ei tule aloitettua mistään.

Vanhempana on toisaalta vaikeaa ryhtyä monimutkaisiin epäselviin tehtäviin (koska ymmärtää mihin on saattamassa itsensä) toisaalta helpompaa (siitä tismalleen samasta syystä). En minä tätä kokemuspohjaa pois haluaisi vaihtaa, mutta pieni annos sitä nuoruuden intoa olisi paikallaan.

Parhaiten tämän huomaa muutamissa nuorissa ystävissäni. Viihdyn heidän kanssaan, koska asiat ovat mutkattomia. Lähteminen ja tekeminen on helppoa. He siirtyvät suoraan tekemiseen ja tekevät sen minkä sillä kertaa ehtivät ja useimmiten se riittääkin ihan hyvin. Itse huomaan pohtivani syntyjä syviä ja sitten takarajan lähestyessä tekeväni homman minimitasolla pois päiväjärjestyksestä. Miksei niin olisi voinut tehdä ajoissa?

Laiskoja iltoja, laiskoja päiviä

Torstai oli esimerkillinen ilta. Ilta oli vapaa sovituista menoista, joten suunnittelin hetken mielessäni että ehdottaisin kaupungille treffit jonkun ystäväni kanssa (=tapa suorittaa vapaa-aikaa). Päätin kuitenkin mennä kotiin, olihan kotitöitäkin kasaantunut aika kasa. Makuuhuonekin siinä kunnossa, että olisi parasta mennä sinnekin kengät jalassa ja jättää ne vasta sängyn viereen. Minusta on näet epämiellyttävää kävellä paljain jaloin hiekkaisella lattialla. Lisäksi suunnittelin viettäväni laatuaikaa perheen kanssa ja mahdollisesti käyväni kuntosalilla. Viimeiseksi silaukseksi voisin raportoida päivästä blogiini.

Kotityöt jäivät kaupassa käyntiin. Sinnekin olisin saattanut jättää menemättä, mutta tulen töistä samalla kyydillä mieheni kanssa, joten ainoa tapa väistää kaupassa käyntiä on istua autossa sen aikaa. Senkin olen joskus tehnyt, jos vastalauseistani huolimatta mennään pyhiä ennen kauppaan joka on nuijalla lyöden täysi. Mielestäni sellaisina päivinä ei mennä marketin jonoon vaan käväistään jossain lähikaupassa hakemassa pari maitoa.

Iltaruoka oli grillaamista (=miesten töitä) ja tällä kertaa niin näytti olevan perunoidenkin keitto. Itse vietin laatuaikaa perheen kanssa kommentoimalla televisio-ohjelmia sohvalta. Ohimennen pohdiskelin, mitä kirjoittaisin blogiini jos vain jaksaisin. Tätä menoa voinkin siirtyä TV-ohjelmien kommentaattoriksi.

Illasta ote repsahti ja kymmenen maissa siivoilin pikaisesti. Itse asiassa se kävikin aika näppärästi hyvin levänneenä ;-). Todellinen suorittajahan ei ole silmänpalvoja, vaan laskee vain "oikeat" aikaansaannokset. Niinpä marttyrimainen pitkin päivää raataminen ei kuulu suorittajan repertuaariin.

Tyhmä ja ahkera

Kaikki varmaan ovat kuulleet lausahduksen, että haitallisin työntekijä on tyhmä ja ahkera. Aikaansaapa, jolloin virheetkin edistyvät. Onko aika mennyt tämän ohi? Mikä on nykyajan ahkeruutta ja tyhmyyttä?

Monet kaipaavat "vanhoja aikoja". Ei sitä suoraan sanota, mutta välillisesti se on pääteltävissä. Se on kaipuuta siihen, että olisi selkeät tehtävät. Tietäisimme koko ajan mitä pitää tehdä. Mielellään jopa niin, että joku toinen sen määrittelee. Näemme itsemme itsenäisinä ja itseohjautuvina, mutta onko se totta? Samaan aikaan toivotaan selkeää työnkuvaa. Mieluiten siten, että joku toinen sen saa aikaan ja tuo tarjolle hopeatarjottimella.

Edelliset väitteet kaivannevat perusteluita. Nykyajan ahkeruutta - tyhmää sellaista - on mahdollista suorittaa monella eri tavalla. Yksi tapa on kalenterin täyttäminen palavereilla. Se tuo sopivaa puuhastelua päivään. Kun tälläinen henkilö vaihtaa työpaikkaa, hän voi sanoa "arjen koittaneen" tai "päässeensä vauhtiin", kun kalenteri alkaa täyttyä tutulla tavalla. Samaan hengenvetoon voi huokailla sitä, että jos olisi edes muutama tunti yhtäjaksoista aikaa, niin ehtisihän sitä tehdä vaikka mitä. Kuinka kerrankin kun oli, sai vaikka mitä aikaiseksi. Täyttä puppua! Palaverit ovat enemmän tai vähemmän aiheuttamuksellisia. Tai sitten olen itse joko tavattoman onnekas tai niin epäsosiaalinen, ettei kukaan halua palaveerata tuollaista määrää minun kanssani. Lisäksi paljon raskaampaa on istua kirjoittamassa jotain selvityksiä ja tehdä taustatyötä kuin keikkua palavereissa. Olenpa nähnyt sen ahdistuksenkin, kun kalenteri on tyhjennetty ja henkilö joutuu viikonkin tekemään "oikeaa työtä". Silloin kun ei voi vedota aikapulaan perustellessaan saamattomuuttaan.

Päätösten ja linjausten odotteleminen on myöskin suosittua. Kyllähän minä tekisin vaikka mitä, kunhan suuntalinjat vain olisivat selvät. Itse asiassa tarvitsisin selkeän tehtäväksiannon ja ohjeet työn tekemiseen. Ei sinänsä ettenkö olisi asiantuntijan roolissa ja odotan myös itsenäni sellaisena kohdeltavan. Jos joku kuitenkin kertoisi mitä minun on tehtävä. Silloin tehtyäni sen, voisin lähteä hyvillä mielin kotiin ja tuntea olevani kiltti ja ahkera kuin aikoinaan lapsena tehtyäni kaikki läksyt. Jos kukaan ei tälläiseksi äidiksi, isäksi tai opettajaksi ryhdy, puolet porukasta puuhastelee päämäärättömästi ja odottelee kotiin lähtöä.

Määrä on yksi tapa korvata laatu. Ahkeruuden voi osoittaa vaikkapa sivumäärällä. Kukin ehtii kirjoittaa päivän mittaan ainakin 20 sivua. Ehtiikö ja jaksaako kukaan näitä lukea onkin sitten toinen juttu. Jos joku arvostelee lopputuotosta, sitä kirjoitetaan lisää. Jos joku pyytää tarkennuksia, tarkoittaa se suomeksi lisää sivuja. Ei sitä, että kirjoitettaisiin se jo kirjoitettu sellaiseen muotoon, että siitä saisi jotain selvää ja siinä suoraan sanottaisiin mitä tarkoitetaan. Sivumäärällä saa lisäksi kyykytettyä arvostelijat. "Onhan asia sanottu siellä! Sivun 32 kolmannen kappaleen puolivälissä". Samaan aikaan voi mutista arvostuksen puutteesta, kun kukaan ei edes lue, mitä olen kirjoittanut.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Keskittyä olennaiseen, tehdä kirjoitustyötkin mutta kohtuudella, edetä konkreettisten asioiden kanssa laittamatta päätä pensaaseen odottamaan, että joku muu tekee ne päätökset jossain. Se vain on kaikkein vaikeinta. Kaikki tekosyyt ja oheistekemiset ovat paljon helpompia.

Suorittajan paluu

Taas on virrannut vettä Vantaanjoessa. Mikä on muuttunut, mikä pysynyt samana, mitä kirjoitin viimeksi? Enpä oikein edes muista. Ikääni vedoten päätin jatkaa blogimaiseen tapaan tajunnanvirtaa asioista, joita viimeksi on tullut mieleen.

Olin äsken kuntosalilla. Kuntosalilla on niin puuduttavan tylsää, että siellä ehtii miettiä kaikenlaista. Naisten salilla näkee harvemmin mitään pullistelijoita tai edes megasuorittajia. Minun kaltaiseni keski-ikää lähestyvä nainen on aika tavallinen kävijä. (Iiiik! Kirjoitin juuri sanan "keski-ikää lähestyvä". Olen tainnut vanhentua tässä välissä oletettua enemmän.) Joka tapauksessa kuntosalikäynti sopii hyvin suorittamisen ytimen pohdiskeluun. Siellä voi katsella muita kävijöitä ja pohtia kunkin motiiveja.

Kuntosalilla käymiseen on muutamia syitä. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan himoliikkujia ja puhuvat "hyvästä olosta, jonka saa liikunnasta". Se onkin yleisesti hyväksyttävä syy työpaikan lounaskeskusteluissa. Etenkin, jos puhuja on elämänsä kunnossa oleva nuori nainen, kommentti kerää helposti kateellisia mulkaisuja. Ei pelkoa. Aikuisen naisen ulkoinen olemus tuskin herättää kateutta muualla kuin 4D-dokumenteissa. Ulkonäkö olisikin minulle ihan sopiva syy kuntoiluun, eikä tässä iässä terveyskään sen hullumpi. En löydä silti näistä mistään omaa motivaatiotani. Ennemminkin joku velvollisuudentunto tai terve järki. Onhan älytöntä nukkua huonosti ja olla sen takia väsynyt ja saamaton, kun parempaan tulokseen pääsisi liikkumalla. Takaa löytyy siis kaikkien talousteorioiden takana oleva kuluttaja, joka laskee kunkin tekemisen hyödyt ja vaivat ja tekee sitä, mikä kannattaa eniten.

Ulkonäköön panostan korkeintaan teemaluontoisesti. Eikä kannettu vesi tunnu kaivossa pysyvän. Välillä saatan pukeutua asiallisemmin tai jopa naisellisesti viikon pari. Kerran tein niin kuukauden päivät. Ihan vain osoittaakseni työkavereille, ettei kyse ole pelkästä kuumekohtauksesta, vaan osataan sitä täälläkin jos halutaan. Se, että pysyvästi pitäisin yllä kulisseja tai jaksaisin ajatella, mitä muut minusta ajattelevat, on vieras ajatus. Jos jotakuta jaksaa kiinnostaa toisten ulkonäkö, niin hankkikoon oman elämän. Minulla on omani.

Yksi motivaattori ylitse muiden tekemiseen kuin tekemiseen voisi olla syyllisyys. Olen kuvitellut syyllistyväni helposti, mutta viime aikoina olen havainnut olevani täysi harrastelija sillä kentällä. Kuvailin vastikään työkaverilleni sellaisen massiivisen tuhon, josta voisi jo pikkuhiljaa kantaa syyllisyyttä. Hän näet suri erään pikku velvollisuuden suorittamista myöhässä. Lapsellista. Minäkin koen asioiden usein olevan oma vikani, jos olisin niille voinut jotain tehdä. Syyllisyyteen en kuitenkaan saa kovin kummoista tunnelatausta.

Iloitsen omista suorituksistani, enkä pidä kynttilää vakan alla. Listaan voisi siis lisätä rehvastelun. Jos saan aikaiseksi jotain itseäni tyydyttävää, saatan kysyä muiden mielipidettä tyyliin "eikös olekin hieno juttu". Tämän tiedän ärsyttävän joitakin ihmisiä. Olenhan itsekin kotoisin Hämeestä, jossa asioista "ei tehrä isompaa numeroo".

Mitä tästä saadaan yhteenvetona? Iloinen suorittaja? Ahkera puurtaja? Ikuinen syyllinen? Varmaan tilanteesta riippuen mikä tahansa.