Ei ymmärrä

Lukiessani mm. Rosettan blogia mieleeni tuli asioita, joiden kohdalla meikäläisen ymmärrys ja myötätunto loppuu täysin. Loppuu jo ihan alkuunsa.

Yksi on selittely huonoilla tekosyillä. Opiskellessani yksi seminaariesitelmän pitäjä piti esitelmän aluksi viiden minuutin (kesto ei valitettavasti ole liioiteltu) puheen siitä, kuinka hänen on vaikea asevelvollisuutensa aikana ehtiä valmistella esitelmää ja siksi esitelmä on melko keskeneräinen. Entäs sitten? Aika monella muullakin meillä on muuta elämää, minulla oli siihen aikaan kaksi taaperoa kotona. Jos ihmisen aika ja energia ei riitä opiskeluun, kannattaa opiskelut siirtää parempaan ajankohtaan. Vai pitäisikö olla kaksi opintojen arvosteluasteikkoa? Yksi kokopäiväopiskelijoille ja toinen niille, jotka jostain syystä eivät oikeastaan ehdi? Toinen huippuselitys oli erään urakoitsijan tarjoama "vaimo voi synnyttää millä hetkellä hyvänsä, en voi lähteä kauas kotoa". Oletti varmaan, että mikä tahansa raskauteen liittyvä selitys menee täydestä ja kukaan ei voi kyseenalaistaa sitä leimautumatta sydämettömäksi julmuriksi. Aikuinen nainen on julmuri syntyjään, joten eipä tuntunut missään. Saa mies synnytykseen mukaan mennä, mutta miten se viikon kotipäivystys tulee aivan yllättäen? Laskettu aika on ainakin minulla ollut tiedossa puolisen vuotta etukäteen.

Toinen on yhdistelmä saavutettuja etuja, totuttuja ylellisyyksiä ja lapsenuskoa. Vai olenko minä ainoa, joka näkee ristiriidan seuraavissa väittämissä:
- nainen ottaa avioeron riitaisesta avioliitostaan
- asuminen ym. pidetään ennallaan, sillä "aina sitä jotenkin pärjää"
- hän lupaa lapsilleen, etteivät he joudu "kärsimään" erosta. Kärsiminen tarkoittaisi suomeksi hinnakkaista harrastuksista luopumista.
- kun rahat eivät lomalla riitäkään aikaisemmin totuttuun täysihoitolaviikkoon, ollaan kovin hämmästyneitä ja pahoillaan. Kyllä yksinhuoltajan elämä on kovaa!

Kolmas on turha mankuminen aikomattakaan tehdä asioille mitään. Vinkkinä kanssasisarilleni voin todeta, että kannattaa välttää keski-ikäisiä miehiä baaritiskillä. Minua ei kiinnosta, jos joku on kulissiavioliitossa eikä voi sietää työtään. Ottaisi avioeron ja vaihtaisi duunia.

Turhaa

En ole koskaan ollut työtön. Itse asiassa en ole koskaan ollut YT-neuvotteluissakaan enkä yritysten yhdistymisissä. Sattumaa pitkälti. Joskus on ollut lähellä, mutta kohdalle ei ole osunut. Koskaan en ole joutunut kokemaan epävarmuutta työni jatkuvuudesta. Tällä iällä ja asuntolainamäärällä en sellaista todellakaan toivo. Joskus nuorempana haaveilin, että saisinpa minäkin joskus jonkun avokätisen eropaketin. Voisin pitää lomaa ensin ja sitten hankkia toisen työpaikan. Todellisuudessa olisin varmasti kauhuissani. Olisinko minä joskus niin tarpeeton, että lähtemisestäni maksettaisiin rahaa? Tyhjästä? Tai ei tietenkään tyhjästä, vaan siitä helpotuksesta, että pääsee yhdestä ihmisestä eroon.

Työttömyys on ongelma. En ymmärrä miksei sille saada tehtyä mitään. Järjestelmän tehottomuutta? Mielikuvituksen puutetta? Työttömyys tulee hyvin kalliiksi meille kaikille. Ja minkä määrän turhautumista se aiheuttaa? Olla kotona. Odotella. Mihinkään mitä tekee ei saisi mennä rahaa. Istua lähikapakassa? Katsella telkkarista kaikki, mitä sieltä tulee. Kinuta kyytiä kavereilta. Masentavaa. Ainahan me kaikki toivomme lisää vapaa-aikaa itsellemme, mutta noilla ehdoilla se aika on melko käyttökelvotonta.

Entäs nuoret? Heidän työllistymättömyytensä on jo liki rikollista. Ensimmäisen työpaikan saanti on aina vaikeinta. Voiko sitä kuvitella kelpaavansa mihinkään, jos sitäkään ei löydy? Silloin jää saavuttamatta niin paljon. On niin iloista nähdä nuori, joka lähtee aamulla ensimmäistä kertaa oikeisiin töihin. Siinä tuntuu ikääkin karttuvan kertalaakista. Eikä töitä voi oppia kuin tekemällä. Moni asia alkaa luonnistua yllättävän hyvin kun alkuun pääsee. Siitä saa itseluottamusta vielä näin vanhemmallakin iällä.

Voihan se työttömyys olla aiheuttamuksellistakin. Ei sitä silti kukaan ansaitse. Ei ainakaan pitkän päälle.