Viikonloppuna kuulin eräässä asiayhteydessä otsikkona käyttämäni kommentin. Kun puhutaan jonkun ihmisen - lapsen tai puolison - käyttäytymisestä, joku saattaa sanoa, että ei kyllä katselisi sellaista menoa. Harvoin se pelkkä katselu onkaan kannattavaa, mutta jos on jo tehnyt mitä voi, niin mitä on enää jäljellä?
Esimerkiksi lapset voivat raivota vanhemmilleen syystä tai toisesta. Usein takana on joku muukin syy; kiusaamista, oppimisvaikeutta, ties mitä turhautumista tai yksinäisyyttä. Onhan raivoaminen toki ei-toivottua käytöstä, mutta mitä sille voi tehdä? Voi kieltää, voi selittää, voi rauhoitella, voi olla välittämättä. Usein vain ne, jotka kommentoivat, etteivät "katselisi" moista, odottavat, että olisi joku ihme konsti laittaa tämä kohde "kuriin". Mikä se konsti olisi? Hakkaaminen? Sillä ei kai kukaan ole parantunut mistään.
Vastaava tilanne on puolisonkin kanssa. Kenellä meistä on täydellinen puoliso? Mukava, ahkera, raitis, huolehtii itsestään? Entä jos ei? Kuuluuko kaljaa kittaava ylipainoinen äijä heittää pihalle? Tai tyypillinen suomalainen mies, joka ei paljoa puhu? Sellainen joka tulee kotiin, ei sano sanaakaan, vaan istuu tuijottamaan lasittunein katsein telkkaria.
Kyllä minäkin joskus nuorempana saatoin ajatella, etten katselisi sitä tai tätä. Yritän kyllä parhaani mukaan vaikuttaa asioihin, enkä mitään ääri-ilmiöitä varmaan katselisi vieläkään. Ei perheenjäsenet kuitenkaan ole mitään vaihtareita. Enkä minä lemmikeitäkään kiertoon laittaisi. Raivostuttaa lukea ilmoituksia, joissa koiria laitetaan eteenpäin pitovaikeuksien takia. Joskus pitovaikeudet voivat olla ylitsepääsemättömiä, mutta takana on myös niitä tapauksia, joissa kukaan ei vain yksinkertaisesti jaksanut enää hoitaa koiraa. Minkä mallin se antaa lapsille? Koira laitetaan pois, kun ei ollut enää kivaa. Siinä sitä on hyvä malli tuleville perheen perustajille. Jatketaan vain siihen asti kun on kivaa.
27.7.06
18.7.06
Häähumussa
Olimme viikonloppuna kutsuttuina kesähäihin. Häät olivat varsin maltilliset eikä morsiankaan ollut käyttänyt niiden suunnitteluun koko edellistä vuotta. Tiedän sen hyvin, sillä olen itse viime vuonna touhunnut morsiamen kanssa kaikenlaista muuta. Ajomatkoilla häihin ja takaisin ehdin ajatella kaikenlaista - muistella sekä omia häitä että kaikkia muita häitä, joissa on tullut käytyä.
Monet haluavat nykyisin "perinteiset häät". Moniko niistä perinteistä on suomalainen? Tai tyypillinen kyseisellä paikkakunnalla? En ole hääperinnettä tutkinut, mutta voisinpa lyödä vetoa, että entisaikaan tyypillisissä häissä ei ollut koko repertuaaria: polttarit, best manit, kaasot, hääkarkit, leikit, morsiuskimpun ja sukkanauhan heitot jne. jne. Pahimillaan häissä on niin paljon erilaista ohjelmaa, että hyvä jos hääväki siinä välissä ehtii edes syödä. Tuleeko häistä sen täydellisemmät, mitä täydemmäksi ne on tungettu kaikkea mahdollista? Vieläpä suurimmaksi osaksi amerikkalaisista sarjoista opittua perinnettä.
Eniten aikuista naista häissä risoo niiden asenneilmasto. Morsian on prinsessa, viaton neitokainen puettuna valkoiseen ja meikattuna eteerisen näköiseksi. Morsian leijuu hääpuvussaan ja hymyilee tahdottoman näköisenä. Sulhasta koskevissa leikeissä annetaan ymmärtää, että niin se raikulipoika on purjehtimassa rauhan satamaan. Morsian puolestaan on menneisyydeltään yhtä viaton ja tyhjä kuin vastasyntyneen lapsen mieli. Hääkuviakin valitessa useimmiten päädytään vaihtoehtoon, jossa morsian tuijottaa tyhjä katse silmissään etäisyyteen, ei sellaista, jossa hänellä on itselleen tyypillinen ilkikurinen hymy naamalla. Koko komeus kruunataan ottamalla aviomiehen sukunimi perheen yhteiseksi.
Monet jättävät kokonaan menemättä naimisiin, jos into ei riitä häiden järjestelyyn viimeistä piirtoa myöten. Tai ainakin käyttävät sitä tekosyynä. Se on mielestäni turhaa. Olen kaikille sanonutkin, että maistraatissa käyminen ei maksa mitään, nimeä ei tarvitse vaihtaa ja jos ei huvita ei ole pakko edes kertoa kenellekään. Veroilmoituksessa ja virallisissa papereissa joutuu ilmoittamaan siviilisäädyn, mutta ei sitä tarvitse sukulaistädeille paljastaa.
Itselläni ei ollut polttareita koskaan. Se olisikin ollut naurettavaa, odotin näet esikoistamme. Siinähän sitä olisi voinut hillua ympäri kaupunkia tyyliin "vielä-oon-vapaa". Sopii sellaisellekin miehelle, joka ei jostain syystä saa jälkikasvua itse aikaiseksi. Olisipa se kiva ollut itse selvin päin katsella sitä humalaista polttariväkeä, kait siellä osallistujatkin tapaavat juoda.
Kukin järjestäköön häänsä tyylillään. Kunhan vain ei unohdu, että päämäärä on avioliitto, ei häät.
Monet haluavat nykyisin "perinteiset häät". Moniko niistä perinteistä on suomalainen? Tai tyypillinen kyseisellä paikkakunnalla? En ole hääperinnettä tutkinut, mutta voisinpa lyödä vetoa, että entisaikaan tyypillisissä häissä ei ollut koko repertuaaria: polttarit, best manit, kaasot, hääkarkit, leikit, morsiuskimpun ja sukkanauhan heitot jne. jne. Pahimillaan häissä on niin paljon erilaista ohjelmaa, että hyvä jos hääväki siinä välissä ehtii edes syödä. Tuleeko häistä sen täydellisemmät, mitä täydemmäksi ne on tungettu kaikkea mahdollista? Vieläpä suurimmaksi osaksi amerikkalaisista sarjoista opittua perinnettä.
Eniten aikuista naista häissä risoo niiden asenneilmasto. Morsian on prinsessa, viaton neitokainen puettuna valkoiseen ja meikattuna eteerisen näköiseksi. Morsian leijuu hääpuvussaan ja hymyilee tahdottoman näköisenä. Sulhasta koskevissa leikeissä annetaan ymmärtää, että niin se raikulipoika on purjehtimassa rauhan satamaan. Morsian puolestaan on menneisyydeltään yhtä viaton ja tyhjä kuin vastasyntyneen lapsen mieli. Hääkuviakin valitessa useimmiten päädytään vaihtoehtoon, jossa morsian tuijottaa tyhjä katse silmissään etäisyyteen, ei sellaista, jossa hänellä on itselleen tyypillinen ilkikurinen hymy naamalla. Koko komeus kruunataan ottamalla aviomiehen sukunimi perheen yhteiseksi.
Monet jättävät kokonaan menemättä naimisiin, jos into ei riitä häiden järjestelyyn viimeistä piirtoa myöten. Tai ainakin käyttävät sitä tekosyynä. Se on mielestäni turhaa. Olen kaikille sanonutkin, että maistraatissa käyminen ei maksa mitään, nimeä ei tarvitse vaihtaa ja jos ei huvita ei ole pakko edes kertoa kenellekään. Veroilmoituksessa ja virallisissa papereissa joutuu ilmoittamaan siviilisäädyn, mutta ei sitä tarvitse sukulaistädeille paljastaa.
Itselläni ei ollut polttareita koskaan. Se olisikin ollut naurettavaa, odotin näet esikoistamme. Siinähän sitä olisi voinut hillua ympäri kaupunkia tyyliin "vielä-oon-vapaa". Sopii sellaisellekin miehelle, joka ei jostain syystä saa jälkikasvua itse aikaiseksi. Olisipa se kiva ollut itse selvin päin katsella sitä humalaista polttariväkeä, kait siellä osallistujatkin tapaavat juoda.
Kukin järjestäköön häänsä tyylillään. Kunhan vain ei unohdu, että päämäärä on avioliitto, ei häät.
13.7.06
Yhdistystoiminnan ihanuus ja kurjuus
Lueskelin juuri ennen yhtä yhdistyksen kokousta mielipiteitä yhdistystoiminnasta (Äijäblogi). Monet asiat ovatkin totta. Yhdistysten jäsenet saattavat olla niin tottuneita vaatimaan palvelua, että helposti unohtavat, että lahjahevosen suuhun ei olekaan katsominen. Jos yhdistyksen toiminta pyörii vapaaehtoisvoimin, on varsin epäkohteliasta ruikuttaa, että se on huonosti järjestettyä. Joillekin taas yhdistyksen hallituksessa tietyn aseman saavuttaminen voi olla itseisarvo. Useimmissa yhdistyksissä kuitenkin virkoihin, joissa vaaditaan työpanosta, ahdistetaan henkilö, joka pistää kampoihin vähiten.
Eräässä yhdistyksessä tilanne kuitenkin on lähinnä absurdi. Se on kuin sähköpostilla kiertävät vitsit, joilla en ole koskaan kuvitellut olevan todenperää. Kuten "10 tapaa sabotoida kokouksia". Välillä harkitsin jopa kirjoittavani siitä oman blogin "Pohjolan paskin puheenjohtaja", mallin Pohjolan paskin pomo mukaan. Ehkäpä siitä ei kuitenkaan riitä aihetta kokonaan omaan blogiin.
Tässä muutamia esimerkkejä suoraan elävästä elämästä:
- PPP vaatii, että muut noudattavat tarkkaan kokousjärjestystä ja käytäntöjä, itse hän niistä viis veisaa.
- PPP valittaa, että kokoukset venyvät pitkiksi. Silti hän on itse äänessä 80% ajasta ja paasaa milloin mistäkin itsestäänselvyydestä. Ilmeisesti kaikkien muiden pitäisi ymmärtää pitää suunsa kiinni se loppukin aika.
- asiat on jo valmisteluvaiheessa tuotava hallitukseen, jolloin asian käsittely vie noin kolme kokousta. Ensin idean hyväksyttäminen, sitten asian valmistelu ja lopulta päätös. Näin yksinkertainenkin tarviketilaus tai vastaava kestää vaikka kuinka kauan. PPP ei tietenkään itse toimi tällä tavalla, vaan etenee jouhevasti suoraan päätökseen; aina muistamatta edes kertoa hallitukselle.
- PPP pimittää asioita tarkoituksella. Kaikki asiat eivät tule muun hallituksen tietoon ollenkaan tai tulevat vasta jälkeenpäin. Asiaa hoitavan henkilön olisi pitänyt muka tietää ne, vaikka PPP itse istuu asian päällä. Samaan kuvioon kuuluu se, että yhdistyksen sopimukset ovat vain suullisia, joten tieto niistä ei voisikaan siirtyä kuin telepaattisesti.
- PPP huomauttaa kaikista asioista vasta jälkeenpäin, mielellään julkisesti. Vaikka hänellä olisi asian valmistelun aikana ollut puolikin vuotta aikaa vaikuttaa siihen, hän isällisesti oikaisee väärinkäsityksiä vasta yhdistyksen vuosikokouksessa.
- pientä kiusantekoa PPP tekee jatkuvasti. Hänen tietokoneeltaan ei kuulemma saa mitään sähköisessä muodossa ulos, vaan kaikki nettiinkin tuleva materiaali saapuu paperilla kirjepostin mukana. Joku toinen sitten joutuu naputtelemaan ne koneelle uudestaan.
- kaikkiin toisten tekemiin asioihin PPP suhtautuu negatiivisesti. Uusiin ehdotuksiin, hänen vakiokommenttinsa alkaa "sillä tavalla me ei ainakaan voida tehdä". PPP etsii kaikesta huomautettavaa. Huomautuksia tulee kuulemma "laajalti jäsenistöltä ja hän vain välittää ne eteenpäin". Olemme laskeskelleet, että tämä laaja jäsenistö on lukumäärältään yksi tai kaksi henkilöä.
- PPP liittää toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Uutta tarviketta ei voi tilata, ennen kuin tarvikevaraston sijaintipaikka on päätetty. Sehän on juuri se uusi tarvike (kaikki 30 kpl), joka katkaisee kamelin selän.
- yhdistyksen puheenjohtajana PPP jatkaa pienen sisäpiirin tuen turvin. Ilmeisesti vain saadakseen rehvastella yhdistyksen puheenjohtajana. Tarvittaessa tätä asemaa puolustetaan vaikka raastuvassa.
Olin kyllä jotain näistä asioista kuullut aikaisemminkin, mutta koko totuus paljastui vasta liian myöhään. Itse asiassa ihmismieli on sellainen, että se tuntuu tietoisesti yrittävän unohtaa epämieluisia asioita. Tilanne koko karmeudessaan paljastui vasta, kun kirjoitin kokouksesta poissaolleelle ystävälleni yhteenvedon käsitellyistä asioista. Kun luin sen sähköpostin itse ennen lähettämistä, en ollut uskoa silmiäni. Mustaa valkoisella se oli kertakaikkiaan järkyttävää.
Eräässä yhdistyksessä tilanne kuitenkin on lähinnä absurdi. Se on kuin sähköpostilla kiertävät vitsit, joilla en ole koskaan kuvitellut olevan todenperää. Kuten "10 tapaa sabotoida kokouksia". Välillä harkitsin jopa kirjoittavani siitä oman blogin "Pohjolan paskin puheenjohtaja", mallin Pohjolan paskin pomo mukaan. Ehkäpä siitä ei kuitenkaan riitä aihetta kokonaan omaan blogiin.
Tässä muutamia esimerkkejä suoraan elävästä elämästä:
- PPP vaatii, että muut noudattavat tarkkaan kokousjärjestystä ja käytäntöjä, itse hän niistä viis veisaa.
- PPP valittaa, että kokoukset venyvät pitkiksi. Silti hän on itse äänessä 80% ajasta ja paasaa milloin mistäkin itsestäänselvyydestä. Ilmeisesti kaikkien muiden pitäisi ymmärtää pitää suunsa kiinni se loppukin aika.
- asiat on jo valmisteluvaiheessa tuotava hallitukseen, jolloin asian käsittely vie noin kolme kokousta. Ensin idean hyväksyttäminen, sitten asian valmistelu ja lopulta päätös. Näin yksinkertainenkin tarviketilaus tai vastaava kestää vaikka kuinka kauan. PPP ei tietenkään itse toimi tällä tavalla, vaan etenee jouhevasti suoraan päätökseen; aina muistamatta edes kertoa hallitukselle.
- PPP pimittää asioita tarkoituksella. Kaikki asiat eivät tule muun hallituksen tietoon ollenkaan tai tulevat vasta jälkeenpäin. Asiaa hoitavan henkilön olisi pitänyt muka tietää ne, vaikka PPP itse istuu asian päällä. Samaan kuvioon kuuluu se, että yhdistyksen sopimukset ovat vain suullisia, joten tieto niistä ei voisikaan siirtyä kuin telepaattisesti.
- PPP huomauttaa kaikista asioista vasta jälkeenpäin, mielellään julkisesti. Vaikka hänellä olisi asian valmistelun aikana ollut puolikin vuotta aikaa vaikuttaa siihen, hän isällisesti oikaisee väärinkäsityksiä vasta yhdistyksen vuosikokouksessa.
- pientä kiusantekoa PPP tekee jatkuvasti. Hänen tietokoneeltaan ei kuulemma saa mitään sähköisessä muodossa ulos, vaan kaikki nettiinkin tuleva materiaali saapuu paperilla kirjepostin mukana. Joku toinen sitten joutuu naputtelemaan ne koneelle uudestaan.
- kaikkiin toisten tekemiin asioihin PPP suhtautuu negatiivisesti. Uusiin ehdotuksiin, hänen vakiokommenttinsa alkaa "sillä tavalla me ei ainakaan voida tehdä". PPP etsii kaikesta huomautettavaa. Huomautuksia tulee kuulemma "laajalti jäsenistöltä ja hän vain välittää ne eteenpäin". Olemme laskeskelleet, että tämä laaja jäsenistö on lukumäärältään yksi tai kaksi henkilöä.
- PPP liittää toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Uutta tarviketta ei voi tilata, ennen kuin tarvikevaraston sijaintipaikka on päätetty. Sehän on juuri se uusi tarvike (kaikki 30 kpl), joka katkaisee kamelin selän.
- yhdistyksen puheenjohtajana PPP jatkaa pienen sisäpiirin tuen turvin. Ilmeisesti vain saadakseen rehvastella yhdistyksen puheenjohtajana. Tarvittaessa tätä asemaa puolustetaan vaikka raastuvassa.
Olin kyllä jotain näistä asioista kuullut aikaisemminkin, mutta koko totuus paljastui vasta liian myöhään. Itse asiassa ihmismieli on sellainen, että se tuntuu tietoisesti yrittävän unohtaa epämieluisia asioita. Tilanne koko karmeudessaan paljastui vasta, kun kirjoitin kokouksesta poissaolleelle ystävälleni yhteenvedon käsitellyistä asioista. Kun luin sen sähköpostin itse ennen lähettämistä, en ollut uskoa silmiäni. Mustaa valkoisella se oli kertakaikkiaan järkyttävää.
7.7.06
Tarina 1
Istun yksiössäni sohvalla. Kaljakaan ei maistu, vaan pullo lämpiää kädessäni liki koskemattomana. Televisio pauhaa taustalla, mutta en näe sitä, vaan katselen mitään näkemättömin silmin eteeni. Huomaan pohtivani, mitä perheeni mahtaa tällä hetkellä tehdä. Tai oikeammin ex-perheeni.
En vieläkään osaa sanoa, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ei sitä tavallisella ihmisellä niitä vaihtoehtoja niin montaa ole. Pitkää päivää tuli töissä tehtyä. Ex-puolisoni väitti, että pakenen perhettäni töihin. Olisin minä useinkin mieluummin kotiin tullut, mutta ei se vaan aina ole mahdollista. Työt on tehtävä silloin kun niitä on; ei sitä vapaatakaan voi ihan milloin vain ottaa. Vastuusta minulle palkkaa maksetaan, mutta sitä oli turha selittää kotona.
Kai sitä ainakin talo olisi pitänyt jättää rakentamatta. Raskastahan se oli, mutta kuvittelin sitä yhteiseksi haaveeksemme. Ei siinä tule romantiikka mieleen, jos on vielä illaksi nippu lautoja maalaamatta. Kaikista paperitöistä nyt puhumattakaan. Jos päivällä joutuu käymään rautakaupassa, on sekin aika tehtävä illasta sisälle töissä. Ei silloin parisuhteelle jää paljoa aikaa.
Ajattelin kuitenkin, että kivahan se on, jos edes toinen meistä ehtii harrastaa lasten kanssa ja tavata muita ihmisiä. Viimeistään tietysti viikonloppureissujen tullessa kuvaan olisi pitänyt arvata, että kyse on muustakin kuin pelkästä perhetutusta. Mustasukkaisuus vaan on niin ikävä piirre ihmisessä, että päätin ihan tietoisesti olla epäilemättä mitään.
Nyt siellä asuu uusioperhe meidän yhteisessä talossamme. Talossa, jossa minä käyn nykyisin vain vieraana ovella hakemassa lapseni kylään. Uusi elämä on kuulemma ihanaa. Kun on kumppani, joka on läsnä ja ehtii harrastaa yhdessä. Hyvähän se on siitä jatkaa, mihin minä jäin. Kuka sitä enää työnarkomaania kaipaa, paitsi talon lainaa lyhentämään. Onpahan edes lapsille perintöä, vaikka minulle siitä olikin varsin vähän iloa. Ex-puolisoni mielestä saan nyt toteuttaa itseäni rauhassa eli olla töissä aamusta iltaan. Siellä sitä tuleekin oltua. Kenelläpä sitä tyhjään asuntoon kiirettä olisi.
Yritän olla olematta katkera. Eihän kukaan luvannut, että elämä olisi reilua. Kyllä minä tämän jaksan, kunhan vain lapset eivät sano sitä uutta naista äidiksi.
En vieläkään osaa sanoa, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ei sitä tavallisella ihmisellä niitä vaihtoehtoja niin montaa ole. Pitkää päivää tuli töissä tehtyä. Ex-puolisoni väitti, että pakenen perhettäni töihin. Olisin minä useinkin mieluummin kotiin tullut, mutta ei se vaan aina ole mahdollista. Työt on tehtävä silloin kun niitä on; ei sitä vapaatakaan voi ihan milloin vain ottaa. Vastuusta minulle palkkaa maksetaan, mutta sitä oli turha selittää kotona.
Kai sitä ainakin talo olisi pitänyt jättää rakentamatta. Raskastahan se oli, mutta kuvittelin sitä yhteiseksi haaveeksemme. Ei siinä tule romantiikka mieleen, jos on vielä illaksi nippu lautoja maalaamatta. Kaikista paperitöistä nyt puhumattakaan. Jos päivällä joutuu käymään rautakaupassa, on sekin aika tehtävä illasta sisälle töissä. Ei silloin parisuhteelle jää paljoa aikaa.
Ajattelin kuitenkin, että kivahan se on, jos edes toinen meistä ehtii harrastaa lasten kanssa ja tavata muita ihmisiä. Viimeistään tietysti viikonloppureissujen tullessa kuvaan olisi pitänyt arvata, että kyse on muustakin kuin pelkästä perhetutusta. Mustasukkaisuus vaan on niin ikävä piirre ihmisessä, että päätin ihan tietoisesti olla epäilemättä mitään.
Nyt siellä asuu uusioperhe meidän yhteisessä talossamme. Talossa, jossa minä käyn nykyisin vain vieraana ovella hakemassa lapseni kylään. Uusi elämä on kuulemma ihanaa. Kun on kumppani, joka on läsnä ja ehtii harrastaa yhdessä. Hyvähän se on siitä jatkaa, mihin minä jäin. Kuka sitä enää työnarkomaania kaipaa, paitsi talon lainaa lyhentämään. Onpahan edes lapsille perintöä, vaikka minulle siitä olikin varsin vähän iloa. Ex-puolisoni mielestä saan nyt toteuttaa itseäni rauhassa eli olla töissä aamusta iltaan. Siellä sitä tuleekin oltua. Kenelläpä sitä tyhjään asuntoon kiirettä olisi.
Yritän olla olematta katkera. Eihän kukaan luvannut, että elämä olisi reilua. Kyllä minä tämän jaksan, kunhan vain lapset eivät sano sitä uutta naista äidiksi.
2.7.06
Elämää naistenlehdissä
Usein kuvittelen, että elämäni voisi olla samanlaista kuin naistenlehdissä, siis Kotiliedessä ja sen kaltaisissa. Tuntuu, että olotila, jossa huusholli olisi suht koht järjestyksessä ja muutkin tekemiset hanskassa, pitäisi olla saavutettavissa. Sitäpaitsi, jos käyn jossain kylässä vaikuttaa siltä, että heillä asiat olisivatkin niin.
Naistenlehtiä mukailevassa elämässäni:
- kävisin aamulla raikkaassa aamuilmassa lenkillä koirien kanssa. Palaisin kotiin valmistamaan ravitsevan ja terveellisen aamiaisen perheelleni.
- aamupalan valmistuessa pinkaisisin suihkuun, vaihtaisin tyylikkäät mutta asialliset työvaatteet ja laittaisin kevyen työmeikin.
- töissä olisin kaikesta tästä aamutouhusta huolimatta hyvissä ajoissa ennen kahdeksaa.
- työpäivän olisin tosi reipas ja söisin lounaaksi jotain kevyttä.
- iltapäivästä tulisin kaupan kautta kotiin, valmistaisin päivällisen.
- päivällisen jälkeen ryntäisin johonkin liikunnalliseen harrastukseen tai harrastaisin kotona jotain (kuten hioisin ja entisöisin sen keittiön pöydän joka on odottanut sitä jo pari vuotta keskellä tupaa)
- illalla kävisin rentouttavasti saunassa ja istahtaisin takkatulen ääreen lukemaan jotain uutuuskirjaa.
- kotityöt tekaisisin siinä ohimennen ja lapseni osallistuisivat niihin pyytämättä erikseen.
Kukin voi edelleen kuvitella tuohon tarinaan naistenlehtiin sopivat vaatteet, meikit ja sisustuksen.
Todellinen päiväni menee suunnilleen näin:
- aamulla väsyttää ja tulee noustua ylös vähän liian myöhään.
- koirat hoidan usein jotenkuten, eli päästän alapihalle ulos ja kaadan kuppeihin jotain syötävää (eli papanoita).
- aamupala kuittaantuu usein itselläni pelkällä kahvilla. Muu perhe etsiskelee syötäväksi mitä parhaaksi näkee.
- päälleni raapaisen jotain puoliksi siedettävää, meikkaaminen jää kokonaan väliin.
- pitkän työmatkan takia olen töissä hivenen myöhemmin kuin haluaisin olla.
- työpäivä nyt menee aika tavanomaisesti työnteossa. Usein se vain venähtää hieman pidemmäksi kuin toivoisin. Päivän aikana hoitelen muutamia omia asioitani ja erinäisiä vapaaehtoishommiin liittyviä juttuja. Netissäkin tulee roikuttua välillä.
- illasta tulen useimmiten kaupan kautta kotiin ja se ruokakin tulee tehtyä. Se osuus siis pitää paikkansa. Kello vain on tässä vaiheessa paljon enemmän kuin edellisessä kuvaelmassa.
- jos käyn jossain harrastuksissa menen niihin töistä suoraan ja sieltä tullessani ovat ne kaupat jo tässä vaiheessa helposti kiinni.
- kotityöt tuntuvat lähinnä väsytystaistelulta tai asemasodalta. Harvan tason pinta näkyy rojuista vapaana ja sekä likaista että puhdasta pyykkiä lojuu erinäisissä paikoissa.
- rentoutuminenkin tapahtuu useimmiten telkkarin ääressä kuin takkatulen loimussa.
Mistä syystä kuvittelen, että elämäni kuitenkin pitäisi olla tarkassa järjestyksessä? Erityisesti kun en kovin tarkkaa järjestystä edes kaipaa, sillä huomaan hankkivani lisää tekemistä, jos järjestyksen ylläpitoon uhkaisi löytyä aikaa. Kodikkaimmaksi oloni tunnen pienessä kaaoksessa. Elääkö teistä joku naistenlehtien elämää? Oikeasti? Elääkö kukaan? Pitäisikö niiden lukeminen ja television mainosten katselu lopettaa? Kun se saa aikaan vain tyytymättömyytta omaan elämääni.
Naistenlehtiä mukailevassa elämässäni:
- kävisin aamulla raikkaassa aamuilmassa lenkillä koirien kanssa. Palaisin kotiin valmistamaan ravitsevan ja terveellisen aamiaisen perheelleni.
- aamupalan valmistuessa pinkaisisin suihkuun, vaihtaisin tyylikkäät mutta asialliset työvaatteet ja laittaisin kevyen työmeikin.
- töissä olisin kaikesta tästä aamutouhusta huolimatta hyvissä ajoissa ennen kahdeksaa.
- työpäivän olisin tosi reipas ja söisin lounaaksi jotain kevyttä.
- iltapäivästä tulisin kaupan kautta kotiin, valmistaisin päivällisen.
- päivällisen jälkeen ryntäisin johonkin liikunnalliseen harrastukseen tai harrastaisin kotona jotain (kuten hioisin ja entisöisin sen keittiön pöydän joka on odottanut sitä jo pari vuotta keskellä tupaa)
- illalla kävisin rentouttavasti saunassa ja istahtaisin takkatulen ääreen lukemaan jotain uutuuskirjaa.
- kotityöt tekaisisin siinä ohimennen ja lapseni osallistuisivat niihin pyytämättä erikseen.
Kukin voi edelleen kuvitella tuohon tarinaan naistenlehtiin sopivat vaatteet, meikit ja sisustuksen.
Todellinen päiväni menee suunnilleen näin:
- aamulla väsyttää ja tulee noustua ylös vähän liian myöhään.
- koirat hoidan usein jotenkuten, eli päästän alapihalle ulos ja kaadan kuppeihin jotain syötävää (eli papanoita).
- aamupala kuittaantuu usein itselläni pelkällä kahvilla. Muu perhe etsiskelee syötäväksi mitä parhaaksi näkee.
- päälleni raapaisen jotain puoliksi siedettävää, meikkaaminen jää kokonaan väliin.
- pitkän työmatkan takia olen töissä hivenen myöhemmin kuin haluaisin olla.
- työpäivä nyt menee aika tavanomaisesti työnteossa. Usein se vain venähtää hieman pidemmäksi kuin toivoisin. Päivän aikana hoitelen muutamia omia asioitani ja erinäisiä vapaaehtoishommiin liittyviä juttuja. Netissäkin tulee roikuttua välillä.
- illasta tulen useimmiten kaupan kautta kotiin ja se ruokakin tulee tehtyä. Se osuus siis pitää paikkansa. Kello vain on tässä vaiheessa paljon enemmän kuin edellisessä kuvaelmassa.
- jos käyn jossain harrastuksissa menen niihin töistä suoraan ja sieltä tullessani ovat ne kaupat jo tässä vaiheessa helposti kiinni.
- kotityöt tuntuvat lähinnä väsytystaistelulta tai asemasodalta. Harvan tason pinta näkyy rojuista vapaana ja sekä likaista että puhdasta pyykkiä lojuu erinäisissä paikoissa.
- rentoutuminenkin tapahtuu useimmiten telkkarin ääressä kuin takkatulen loimussa.
Mistä syystä kuvittelen, että elämäni kuitenkin pitäisi olla tarkassa järjestyksessä? Erityisesti kun en kovin tarkkaa järjestystä edes kaipaa, sillä huomaan hankkivani lisää tekemistä, jos järjestyksen ylläpitoon uhkaisi löytyä aikaa. Kodikkaimmaksi oloni tunnen pienessä kaaoksessa. Elääkö teistä joku naistenlehtien elämää? Oikeasti? Elääkö kukaan? Pitäisikö niiden lukeminen ja television mainosten katselu lopettaa? Kun se saa aikaan vain tyytymättömyytta omaan elämääni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)