Istun yksiössäni sohvalla. Kaljakaan ei maistu, vaan pullo lämpiää kädessäni liki koskemattomana. Televisio pauhaa taustalla, mutta en näe sitä, vaan katselen mitään näkemättömin silmin eteeni. Huomaan pohtivani, mitä perheeni mahtaa tällä hetkellä tehdä. Tai oikeammin ex-perheeni.
En vieläkään osaa sanoa, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ei sitä tavallisella ihmisellä niitä vaihtoehtoja niin montaa ole. Pitkää päivää tuli töissä tehtyä. Ex-puolisoni väitti, että pakenen perhettäni töihin. Olisin minä useinkin mieluummin kotiin tullut, mutta ei se vaan aina ole mahdollista. Työt on tehtävä silloin kun niitä on; ei sitä vapaatakaan voi ihan milloin vain ottaa. Vastuusta minulle palkkaa maksetaan, mutta sitä oli turha selittää kotona.
Kai sitä ainakin talo olisi pitänyt jättää rakentamatta. Raskastahan se oli, mutta kuvittelin sitä yhteiseksi haaveeksemme. Ei siinä tule romantiikka mieleen, jos on vielä illaksi nippu lautoja maalaamatta. Kaikista paperitöistä nyt puhumattakaan. Jos päivällä joutuu käymään rautakaupassa, on sekin aika tehtävä illasta sisälle töissä. Ei silloin parisuhteelle jää paljoa aikaa.
Ajattelin kuitenkin, että kivahan se on, jos edes toinen meistä ehtii harrastaa lasten kanssa ja tavata muita ihmisiä. Viimeistään tietysti viikonloppureissujen tullessa kuvaan olisi pitänyt arvata, että kyse on muustakin kuin pelkästä perhetutusta. Mustasukkaisuus vaan on niin ikävä piirre ihmisessä, että päätin ihan tietoisesti olla epäilemättä mitään.
Nyt siellä asuu uusioperhe meidän yhteisessä talossamme. Talossa, jossa minä käyn nykyisin vain vieraana ovella hakemassa lapseni kylään. Uusi elämä on kuulemma ihanaa. Kun on kumppani, joka on läsnä ja ehtii harrastaa yhdessä. Hyvähän se on siitä jatkaa, mihin minä jäin. Kuka sitä enää työnarkomaania kaipaa, paitsi talon lainaa lyhentämään. Onpahan edes lapsille perintöä, vaikka minulle siitä olikin varsin vähän iloa. Ex-puolisoni mielestä saan nyt toteuttaa itseäni rauhassa eli olla töissä aamusta iltaan. Siellä sitä tuleekin oltua. Kenelläpä sitä tyhjään asuntoon kiirettä olisi.
Yritän olla olematta katkera. Eihän kukaan luvannut, että elämä olisi reilua. Kyllä minä tämän jaksan, kunhan vain lapset eivät sano sitä uutta naista äidiksi.
3 kommenttia:
Nykyään noinkin päin. Aika moni meikäläistä kymmenkunta vuotta vanhempi koki tämän saman miehenä... Talo valmiiksi ja pellolle. Niin ne vain roolit kääntyy.
Jään mielenkiinnolla odottamaan tarinaa numero 2.
Niinpä, tämä tarina on joko tapahtunut tai voisi tapahtua... Saapa nähdä millä tarinalla jatketaan. Lautoja maalatessa tulee kaikkea mieleen :-)
Suuri hanke, kuten oman kodin rakentaminen tai sen remontointi on parisuhteen kovimpia koetinkiviä.
Ns. tavallinen ihminen, jos omaa kotia haluaa, joutuu laittamaan itsensä likoon tuplapanoksella. Jos keskinäiset asiat ovat suunnilleen kunnossa, niin suhde sen koetuksen kestää. Jos ei, niin sitten ei.
Tämä täysin objektiivisesti. Katselen tätä kaikkea jotain kokeneena, ulkopuolelta. Ihmetellen, riemastuen, joskus surumielisesti hymyillen.
Lähetä kommentti