Nuorena sitä jaksaa

Jatkan tällä keski-ikäistyvän naisen teemalla lainaamalla otsikon äidiltäni. Äitini tapasi aina väittää, että nuorena sitä jaksoi vaikka mitä ja nykyään ei enää jaksa. Äidilläni oli marttyyrin elkeitä, myönnetään. Toivottavasti itselläni ei ole ainakaan siinä määrin. Lausahduksen tarkoitus lienee saada kehuja "teethän sinä nytkin vaikka mitä...".

Jäin kuitenkin miettimään onko tuossa lauseessa perää. Tavallaan saan aikaan nykyisin enemmän, tavallaan vähemmän. Asiat ovat "erilaisia" nykyisin.

Nuorena on helppo suorittaa mikä tahansa tehtävä keskittyen vain siihen. Se usein sujuu reippaasti ja sen jälkeen voi siirtyä tekemään jotain muuta. Nykyisin tulee jahkailtua enemmän. Osa tästä pohdiskelusta on ihan paikallaan, kannattaa ajatella ennen kuin tekee. Siten huomaa ongelmakohdat ajoissa ja osaa välttää ne. Tulos on ehkä kestävämpää. Pahimmillaan jahkailuvaihde jää päälle. Kun ei oikein tiedä mistä aloittaisi, ei tule aloitettua mistään.

Vanhempana on toisaalta vaikeaa ryhtyä monimutkaisiin epäselviin tehtäviin (koska ymmärtää mihin on saattamassa itsensä) toisaalta helpompaa (siitä tismalleen samasta syystä). En minä tätä kokemuspohjaa pois haluaisi vaihtaa, mutta pieni annos sitä nuoruuden intoa olisi paikallaan.

Parhaiten tämän huomaa muutamissa nuorissa ystävissäni. Viihdyn heidän kanssaan, koska asiat ovat mutkattomia. Lähteminen ja tekeminen on helppoa. He siirtyvät suoraan tekemiseen ja tekevät sen minkä sillä kertaa ehtivät ja useimmiten se riittääkin ihan hyvin. Itse huomaan pohtivani syntyjä syviä ja sitten takarajan lähestyessä tekeväni homman minimitasolla pois päiväjärjestyksestä. Miksei niin olisi voinut tehdä ajoissa?

Laiskoja iltoja, laiskoja päiviä

Torstai oli esimerkillinen ilta. Ilta oli vapaa sovituista menoista, joten suunnittelin hetken mielessäni että ehdottaisin kaupungille treffit jonkun ystäväni kanssa (=tapa suorittaa vapaa-aikaa). Päätin kuitenkin mennä kotiin, olihan kotitöitäkin kasaantunut aika kasa. Makuuhuonekin siinä kunnossa, että olisi parasta mennä sinnekin kengät jalassa ja jättää ne vasta sängyn viereen. Minusta on näet epämiellyttävää kävellä paljain jaloin hiekkaisella lattialla. Lisäksi suunnittelin viettäväni laatuaikaa perheen kanssa ja mahdollisesti käyväni kuntosalilla. Viimeiseksi silaukseksi voisin raportoida päivästä blogiini.

Kotityöt jäivät kaupassa käyntiin. Sinnekin olisin saattanut jättää menemättä, mutta tulen töistä samalla kyydillä mieheni kanssa, joten ainoa tapa väistää kaupassa käyntiä on istua autossa sen aikaa. Senkin olen joskus tehnyt, jos vastalauseistani huolimatta mennään pyhiä ennen kauppaan joka on nuijalla lyöden täysi. Mielestäni sellaisina päivinä ei mennä marketin jonoon vaan käväistään jossain lähikaupassa hakemassa pari maitoa.

Iltaruoka oli grillaamista (=miesten töitä) ja tällä kertaa niin näytti olevan perunoidenkin keitto. Itse vietin laatuaikaa perheen kanssa kommentoimalla televisio-ohjelmia sohvalta. Ohimennen pohdiskelin, mitä kirjoittaisin blogiini jos vain jaksaisin. Tätä menoa voinkin siirtyä TV-ohjelmien kommentaattoriksi.

Illasta ote repsahti ja kymmenen maissa siivoilin pikaisesti. Itse asiassa se kävikin aika näppärästi hyvin levänneenä ;-). Todellinen suorittajahan ei ole silmänpalvoja, vaan laskee vain "oikeat" aikaansaannokset. Niinpä marttyrimainen pitkin päivää raataminen ei kuulu suorittajan repertuaariin.

Tyhmä ja ahkera

Kaikki varmaan ovat kuulleet lausahduksen, että haitallisin työntekijä on tyhmä ja ahkera. Aikaansaapa, jolloin virheetkin edistyvät. Onko aika mennyt tämän ohi? Mikä on nykyajan ahkeruutta ja tyhmyyttä?

Monet kaipaavat "vanhoja aikoja". Ei sitä suoraan sanota, mutta välillisesti se on pääteltävissä. Se on kaipuuta siihen, että olisi selkeät tehtävät. Tietäisimme koko ajan mitä pitää tehdä. Mielellään jopa niin, että joku toinen sen määrittelee. Näemme itsemme itsenäisinä ja itseohjautuvina, mutta onko se totta? Samaan aikaan toivotaan selkeää työnkuvaa. Mieluiten siten, että joku toinen sen saa aikaan ja tuo tarjolle hopeatarjottimella.

Edelliset väitteet kaivannevat perusteluita. Nykyajan ahkeruutta - tyhmää sellaista - on mahdollista suorittaa monella eri tavalla. Yksi tapa on kalenterin täyttäminen palavereilla. Se tuo sopivaa puuhastelua päivään. Kun tälläinen henkilö vaihtaa työpaikkaa, hän voi sanoa "arjen koittaneen" tai "päässeensä vauhtiin", kun kalenteri alkaa täyttyä tutulla tavalla. Samaan hengenvetoon voi huokailla sitä, että jos olisi edes muutama tunti yhtäjaksoista aikaa, niin ehtisihän sitä tehdä vaikka mitä. Kuinka kerrankin kun oli, sai vaikka mitä aikaiseksi. Täyttä puppua! Palaverit ovat enemmän tai vähemmän aiheuttamuksellisia. Tai sitten olen itse joko tavattoman onnekas tai niin epäsosiaalinen, ettei kukaan halua palaveerata tuollaista määrää minun kanssani. Lisäksi paljon raskaampaa on istua kirjoittamassa jotain selvityksiä ja tehdä taustatyötä kuin keikkua palavereissa. Olenpa nähnyt sen ahdistuksenkin, kun kalenteri on tyhjennetty ja henkilö joutuu viikonkin tekemään "oikeaa työtä". Silloin kun ei voi vedota aikapulaan perustellessaan saamattomuuttaan.

Päätösten ja linjausten odotteleminen on myöskin suosittua. Kyllähän minä tekisin vaikka mitä, kunhan suuntalinjat vain olisivat selvät. Itse asiassa tarvitsisin selkeän tehtäväksiannon ja ohjeet työn tekemiseen. Ei sinänsä ettenkö olisi asiantuntijan roolissa ja odotan myös itsenäni sellaisena kohdeltavan. Jos joku kuitenkin kertoisi mitä minun on tehtävä. Silloin tehtyäni sen, voisin lähteä hyvillä mielin kotiin ja tuntea olevani kiltti ja ahkera kuin aikoinaan lapsena tehtyäni kaikki läksyt. Jos kukaan ei tälläiseksi äidiksi, isäksi tai opettajaksi ryhdy, puolet porukasta puuhastelee päämäärättömästi ja odottelee kotiin lähtöä.

Määrä on yksi tapa korvata laatu. Ahkeruuden voi osoittaa vaikkapa sivumäärällä. Kukin ehtii kirjoittaa päivän mittaan ainakin 20 sivua. Ehtiikö ja jaksaako kukaan näitä lukea onkin sitten toinen juttu. Jos joku arvostelee lopputuotosta, sitä kirjoitetaan lisää. Jos joku pyytää tarkennuksia, tarkoittaa se suomeksi lisää sivuja. Ei sitä, että kirjoitettaisiin se jo kirjoitettu sellaiseen muotoon, että siitä saisi jotain selvää ja siinä suoraan sanottaisiin mitä tarkoitetaan. Sivumäärällä saa lisäksi kyykytettyä arvostelijat. "Onhan asia sanottu siellä! Sivun 32 kolmannen kappaleen puolivälissä". Samaan aikaan voi mutista arvostuksen puutteesta, kun kukaan ei edes lue, mitä olen kirjoittanut.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Keskittyä olennaiseen, tehdä kirjoitustyötkin mutta kohtuudella, edetä konkreettisten asioiden kanssa laittamatta päätä pensaaseen odottamaan, että joku muu tekee ne päätökset jossain. Se vain on kaikkein vaikeinta. Kaikki tekosyyt ja oheistekemiset ovat paljon helpompia.

Suorittajan paluu

Taas on virrannut vettä Vantaanjoessa. Mikä on muuttunut, mikä pysynyt samana, mitä kirjoitin viimeksi? Enpä oikein edes muista. Ikääni vedoten päätin jatkaa blogimaiseen tapaan tajunnanvirtaa asioista, joita viimeksi on tullut mieleen.

Olin äsken kuntosalilla. Kuntosalilla on niin puuduttavan tylsää, että siellä ehtii miettiä kaikenlaista. Naisten salilla näkee harvemmin mitään pullistelijoita tai edes megasuorittajia. Minun kaltaiseni keski-ikää lähestyvä nainen on aika tavallinen kävijä. (Iiiik! Kirjoitin juuri sanan "keski-ikää lähestyvä". Olen tainnut vanhentua tässä välissä oletettua enemmän.) Joka tapauksessa kuntosalikäynti sopii hyvin suorittamisen ytimen pohdiskeluun. Siellä voi katsella muita kävijöitä ja pohtia kunkin motiiveja.

Kuntosalilla käymiseen on muutamia syitä. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan himoliikkujia ja puhuvat "hyvästä olosta, jonka saa liikunnasta". Se onkin yleisesti hyväksyttävä syy työpaikan lounaskeskusteluissa. Etenkin, jos puhuja on elämänsä kunnossa oleva nuori nainen, kommentti kerää helposti kateellisia mulkaisuja. Ei pelkoa. Aikuisen naisen ulkoinen olemus tuskin herättää kateutta muualla kuin 4D-dokumenteissa. Ulkonäkö olisikin minulle ihan sopiva syy kuntoiluun, eikä tässä iässä terveyskään sen hullumpi. En löydä silti näistä mistään omaa motivaatiotani. Ennemminkin joku velvollisuudentunto tai terve järki. Onhan älytöntä nukkua huonosti ja olla sen takia väsynyt ja saamaton, kun parempaan tulokseen pääsisi liikkumalla. Takaa löytyy siis kaikkien talousteorioiden takana oleva kuluttaja, joka laskee kunkin tekemisen hyödyt ja vaivat ja tekee sitä, mikä kannattaa eniten.

Ulkonäköön panostan korkeintaan teemaluontoisesti. Eikä kannettu vesi tunnu kaivossa pysyvän. Välillä saatan pukeutua asiallisemmin tai jopa naisellisesti viikon pari. Kerran tein niin kuukauden päivät. Ihan vain osoittaakseni työkavereille, ettei kyse ole pelkästä kuumekohtauksesta, vaan osataan sitä täälläkin jos halutaan. Se, että pysyvästi pitäisin yllä kulisseja tai jaksaisin ajatella, mitä muut minusta ajattelevat, on vieras ajatus. Jos jotakuta jaksaa kiinnostaa toisten ulkonäkö, niin hankkikoon oman elämän. Minulla on omani.

Yksi motivaattori ylitse muiden tekemiseen kuin tekemiseen voisi olla syyllisyys. Olen kuvitellut syyllistyväni helposti, mutta viime aikoina olen havainnut olevani täysi harrastelija sillä kentällä. Kuvailin vastikään työkaverilleni sellaisen massiivisen tuhon, josta voisi jo pikkuhiljaa kantaa syyllisyyttä. Hän näet suri erään pikku velvollisuuden suorittamista myöhässä. Lapsellista. Minäkin koen asioiden usein olevan oma vikani, jos olisin niille voinut jotain tehdä. Syyllisyyteen en kuitenkaan saa kovin kummoista tunnelatausta.

Iloitsen omista suorituksistani, enkä pidä kynttilää vakan alla. Listaan voisi siis lisätä rehvastelun. Jos saan aikaiseksi jotain itseäni tyydyttävää, saatan kysyä muiden mielipidettä tyyliin "eikös olekin hieno juttu". Tämän tiedän ärsyttävän joitakin ihmisiä. Olenhan itsekin kotoisin Hämeestä, jossa asioista "ei tehrä isompaa numeroo".

Mitä tästä saadaan yhteenvetona? Iloinen suorittaja? Ahkera puurtaja? Ikuinen syyllinen? Varmaan tilanteesta riippuen mikä tahansa.