Joka aamu on armo uus

Koska tämä blogi ei olekaan epäilevän skeptikon, niin voinpa samantien jatkaa uskonnollisemmalla linjalla.

Oli vuosien tauko, kun olin viimeksi kuunnellut virsien sanoja. Erääseen toimitukseen pääsin valitsemaan musiikin itse. Otin toki ne minulle tutut ja perinteiset. Ne samat joita rippikoulussa laulettiin säännöllisesti. Silloin se oli tuttua ja turvallista, toisaalta niin tavallista ettei sanoihin edes kiinnittänyt huomiota.

Yksi oli aamuvirtenä laulettu "Joka aamu on armo uus". Silloin se tosiaan oli iloa ja huolettomuutta. Uusi päivä, uusi aamu, uudet touhut. "Miksi huolta siis kannat"? Sepä olisi suorittajallekin hyvä vinkki. Monelle muullekin, joka rypee syyllisyydentunteissaan. Emmekö voisi tosiaan kaikki herätä aamulla ja ajatella "joka aamu on armo uus". Aina voi aloittaa uuden päivän, uusin mielin. Vaikka eilen olisi tapahtunut mitä tahansa, aina voi aloittaa alusta. Joka päivä.

Sitä huolettomuutta minä kaipaan. Sitä hetkeä, sitä tunnelmaa, sitä tulevaisuudenuskoa, joka oli virttä nuorempana laulaessani. Kelloa ei voi kääntää taaksepäin, enkä haluaisikaan. Jotain siitä vanhasta kuitenkin haluaisin takaisin.

Uudelleenorganisointia

Itse asiassa suunnittelin bloggaavani muusta aiheesta, mutta nyt on ihan pakko! Täällä nykyisessä (kohta entisessä) työpaikassani on tehty hieman uudelleenorganisointia. Jos en olisi lähdössä pois, niin itkettäisi ennemmin kuin naurattaisi.

Meillä on tiimi, joka on ollut erityisemmin organisoitumatta kohta kaksi vuotta. Erilaisia ehdotuksia on ollut, mutta mitään ei ole toteutettu. Organisoitumattomuuden takia kiireiset asiat ohittavat tärkeät ja tehtävät menee vähän kenelle sattuu. Jotain asiaa on pohdiskelemassa useampikin, jotain ei taas kukaan.

Lähtöni takia (tai ehkä siitä huolimatta) tiimikokous pidettiin laajennetulla osanottajajoukolla. Ei se sitä tarkoita, että tiimiin olisi tullut lisää tekijöitä, kunhan vaan otettiin lisää porukkaa palaveriin istuskelemaan. Agenda oli vanha tuttu, hallinnollisesti kerrataan mitä tehtäviä on tehty ja mitä tehtäviä tulossa. Varsin vähän aikaa käytettiin työnjaosta tai rooleista keskusteluun. Perinteisesti jaoimme siis "nakkeja". Vähän kornia se kyllä oli. Minun lisäkseni kun tiimissä on yksi toinen henkilö, jolla oikeasti on aikaa tehdä tiimin vastuulla olevia tehtäviä. Minun lähtöni jälkeen tekijöitä jää siis yksi kappale. Tiimipalaveri ehkä tuntuu enemmän "tiimipalaverilta", jos siellä on enemmän kuin kaksi henkilöä osallistumassa. Täyteväki ei kyllä työtehoa lisää. Tämä jäljellejäävä kolleegani sanoikin, että ei hän aio tälläisiin hallinnollisiin palavereihin osallistua, jossa porukalla jaetaan kaikki tehtävät hänelle. Ei oikein tunnu palaverin väärtiltä.

Arvatkaapa tuleeko tätä menoa ikävä?

Uusiin haasteisiin

Tuttu fraasi, eikö? Ovathan haasteet uudessa paikassa tavallaan uusia, usein kyllä hyvinkin samanlaisia. Organisaatioiden tapa toimia tehottomasti usein noudattaa samaa kaavaa. Vastaavasti epäonnistuneiden atk-hankkeiden käsikirjoitus on yllättävän samanlainen. Miksi silti on niin vaikeaa toimia eri tavalla? Organisaatio on kuin vanha koira, joka ei opi uusia temppuja.

Ehkä minulla on antipatia sanaa "uusi" kohtaan. Kuten kirjoituksessani "Uusi rakkaus". Olen varmaan syntynyt kierrättäjäksi tai ehkä jotkut pula-ajan kokemukset kulkevat sukuni geenimuistissa. Aina kun kuulen sanan "uusi", minun tekisi mieli kirkua "mitäs vikaa siinä vanhassa on". Ilmeisimmin kyse on lähinnä siitä, että nuo kaksi fraasia ovat tekopyhä tapa ilmaista näennäiskauniisti asia, josta olisi syytä puhua ihan vakavasti. Ei ketään syyllistäen, mutta rakentavasti. Mitä voisimme tehdä, ettei sama toistuisi aivan samanlaisena. Miksi se seuraava rekrytointi olisi sen parempi kuin tämä nyt lähtevä? Miksi meidän firmalla on aina niin paska tsäkä? Miksi "naiset rakastuvat renttuihin"?

Tänään televisiossa Juha Siltala sanoi, että meistä kukin haluaisi olla tarpeellinen töissä. Se on ainakin totta. Nykyisessä (ja aivan tuota pikaa entisessä) työpaikassani on tarpeellisuuteen vaikea uskoa. Jos tiimistä, projektista, mistä tahansa lähtee joku henkilö, ei tapahdu mitään. Ei muutosta projektin tavoitteisiin, ei töiden uudelleenjakoa. Ei mitään! Aivan kuin henkilö olisi ollut täysin turha ja jopa olematon. Aina siinä toki jää jotain tekemättä, mutta ei sillä ole väliä. Toisesta suunnasta joka tapauksessa kaadetaan lisää vaatimuksia, ollenkaan havaitsematta, että puolet tekijöistäkin on karkumatkalla. Mitä sitten tapahtuu, kun tavoitteita ei saavuteta? Ei mitään. Korkeintaan epämääräinen syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne tai aiheettomat kehut. Riippuu vähän keitä on osapuolina. Koska työ on sinänsä tarpeetonta, ei ole konkreettista tavoitetta, johon lopputulosta voitaisiin verrata.

Olen joskus miettinyt, että kuinkahan hyvin esimiehet vaistovat, että joku on lähdössä. Riippuen tilanteesta, siitä puhutaan avoimemmin tai enemmän piilossa. Joku saattaa vihjailla täysin avoimesti, jopa kertoa aikeistaan suoraan. Joskus taas merkki on se, että joukko ihmisiä kokoontuu supattamaan jonkun huoneeseen. Vaihdetaan vinkkejä avoimista työpaikoista, seurataan kunkin haastatteluprosessia jne. Tosielämän sosiaalipornoa parhaimmillaan. Tunteeko johtaja silloin itsensä ulkopuoliseksi? Huomaako, että jotain on meneillään. Tekisikö hänen silloin mieli päästä osalliseksi keskusteluista? Saada vastaus kysymykseen "miksi". Ei sitä kaunisteltua selitystä, joka hänelle annetaan, vaan se todellinen. Minä haluaisin. Ehkä. Vaikka ei sitä mielellään kuulisi.