Onpas ollut pitkä tauko tässä kirjoittelemisessa. Olen käyttänyt aikaani tällä välin muihin elämänalueisiin. Hieman huolestuttavaa sinänsä, sillä tämä bloggaaminen on minulle hyvin henkilökohtainen alue. Tätä en tee kenellekään muulle. Tänne kirjoittaminen on ajan ottamista itselleni ja usein samaan aikaan muut velvollisuuteni saavat luvan ottaa aikalisää.
Minut on helppo saada tekemään kaikkea - auttamaan ja osallistumaan. Liiankin helppo. Siihen on monta konstia, joista imartelu lienee tehokkaimpia. Pyyntöön kannattaa liittää seuraavia perusteluita "kun sä olet niin hyvä tietokoneiden kanssa", "kun sä olet niin kätevä" tai "sä kun saat asiat niin selkeään järjestykseen". Näiden jälkeen voi olla jo melko varma, että koukussa ollaan. Sekin on sinänsä hyvä syy pitää tämä blogi oikeasti anonyyminä. Jos lähipiirissäni on vielä joku, joka ei ole tätä itse keksinyt, niin eipä tarvitse tulla tännekään sitä lukemaan.
Joskus kun kiireitä on enemmän, alkavat kaikki asiat tuntua velvollisuuksilta. Nekin, jotka ovat ilo sinänsä. Kai se on sitä syyllisyyttä, jota media kylvää meihin. Olisi niin kiva tehdä asioita perheenjäsenten kanssa. Käydä poikani kanssa kuntosalilla, tyttäreni haluaisi sauvakävelemään, koiria pitäisi kouluttaa eikä se olisi hullumpaa viettää kahdenkeskistä aikaa puolisonkaan kanssa. Perhe on pitkälti elämäni henkireikä. Miksi on aikoja kun sekin tuntuu velvollisuudelta?
Olin työpaikallani kuuntelemassa yhden luennon. Psykologi kertoi ihmistyypeistä. Tiedän kyllä olevani pitkälti sitä tyyppiä, joka on niin tottunut olemaan ohjissa ettei oikein osaisi vuoroa muille edes antaa. Äärimmäisyyksiin mennen se on huono asia, kohtuutena voi olla hyväkin. Jonkunhan ne asiat on saatava pyörimään, eikö?
4.10.06
Kuka on uhri?
Olette varmaan kaikki kuulleet erinäisiä tarinoita siitä, kuinka joku väittää uhranneensa perheelleen (ja erityisesti miehelleen) "parhaat vuotensa". Kuinka he ovat lasten takia jättäneet oman elämänsä elämättä. Kuinka töissä muut ovat saaneet aina ne paremmat hommat ja he ovat joutuneet tekemään rutiineita. Kuinka toiset on ylennetty, annettu palkankorotus, lisää vastuuta jne. He ovat jääneet keittämään kahvia toisille ja sihteerin töitä tekemään. Kun muut lähtevät koulutukseen, he jäävät pakertamaan. Urheiluharrastuksetkin ovat jääneet väliin, kun he eivät ole päässeet lähtemään. He kun eivät saaneet lapsenvahtia ja äijäkin oli ties missä.
Kuulostaako yllä oleva suorittajan elämältä? Onhan siinä paljon suorittamista, eikö totta? Erinäisiä pikku palveluksia muille ihmisille itsensä unohtaen. Päivät varmaan täyttyvät mukavasti noista touhuista.
Suorittaja kyllä voi tehdä kaiken yllä mainitun, eli hoitaa lapset, keittää kahvit, kirjoittaa pöytäkirjat jne. Ei siinä mitään, suorittajan päivään kyllä mahtuu. Yksi asia yllä kuvatusta ei kuitenkaan kuulu suorittajan toimenkuvaan. Suorittaja ei syytä toisia omista tekemättömistä töistään tai omasta saamattomuudestaan. Suorittajan mielestä ei ole muiden vika, jos kuntosalille ei tule lähdettyä tai töissä aika kuluu rutiinien parissa. Suorittaja vastaa itse teoistaan. Koska suorittaja ei ole tunteiden vietävissä oleva tuuliviiri, on suorittaja parisuhteessakin vapaasta tahdostaan, itse asiassa jopa selkeän päätöksen tehneenä. Päätöksen, jonka tehdessään suorittaja tietää, mistä jää paitsi ja mitä hyviä asioita tulee tilalle.
Suorittajan mielestä kukin vastaa omasta elämästään. Tosin suorittaja ehtisi hyvin huolehtia parista muustakin elämästä ohimennen ja saattaapa niin tehdäkin, jos läheiset eivät pidä varaansa. Varokaa, suorittaja tulee!
Kuulostaako yllä oleva suorittajan elämältä? Onhan siinä paljon suorittamista, eikö totta? Erinäisiä pikku palveluksia muille ihmisille itsensä unohtaen. Päivät varmaan täyttyvät mukavasti noista touhuista.
Suorittaja kyllä voi tehdä kaiken yllä mainitun, eli hoitaa lapset, keittää kahvit, kirjoittaa pöytäkirjat jne. Ei siinä mitään, suorittajan päivään kyllä mahtuu. Yksi asia yllä kuvatusta ei kuitenkaan kuulu suorittajan toimenkuvaan. Suorittaja ei syytä toisia omista tekemättömistä töistään tai omasta saamattomuudestaan. Suorittajan mielestä ei ole muiden vika, jos kuntosalille ei tule lähdettyä tai töissä aika kuluu rutiinien parissa. Suorittaja vastaa itse teoistaan. Koska suorittaja ei ole tunteiden vietävissä oleva tuuliviiri, on suorittaja parisuhteessakin vapaasta tahdostaan, itse asiassa jopa selkeän päätöksen tehneenä. Päätöksen, jonka tehdessään suorittaja tietää, mistä jää paitsi ja mitä hyviä asioita tulee tilalle.
Suorittajan mielestä kukin vastaa omasta elämästään. Tosin suorittaja ehtisi hyvin huolehtia parista muustakin elämästä ohimennen ja saattaapa niin tehdäkin, jos läheiset eivät pidä varaansa. Varokaa, suorittaja tulee!
23.9.06
Laiska työnsä laskee
Sekä työ- että vapaa-aikana tulee vastaan ihmisiä, joilla on aina kiire. He ovat monessa mukana. Töissä heillä on paljon vastuita, he ovat useissa projekteissa ja aina sattuu asioita, joiden takia he joutuvat venymään. He ovat projektien kantava voima, juuri he kehittävät asioita eteenpäin ja ideoivat kaikkea uutta. Vapaa-aikana nämä henkilöt ovat vapaaehtoistyössä mukana, järjestävät erilaisia tapahtumia ja kaiken viimeisen päälle. He myös opiskelevat. Kaikkineen he ahertavat aamusta iltaan.
Ovatko nämä kuvailemani ihmiset suorittajia? Harvemmin. Kuvailemani ihmiset aloittavat innoissaan asioita, innostuvat hetkestä ja seuraavassa hetkessä toisesta hetkestä. Suorittaja on se, joka kursii nämä aloitukset kasaan. Suorittaja on se, joka suostui pitkin hampain mukaan tekemään vähän jotain ja joka huomaa hoitavansa koko homman yksin. Suorittajaa ajaa eteenpäin useimmiten velvollisuudentunto eivätkä tunnekuohut.
Suorittaja on alunperin asettanut itselleen riman niin korkealle, että hän ennemminkin vähättelee tekemisiään kuin liioittelee. Suorittaja ei puhu sujuvasti uutta kieltä käytyään kuukauden kansalaisopiston kurssilla. Suorittaja ei väitä kuntoilevansa joka päivä, jos on tehnyt sitä vasta kolme päivää peräkkäin. Suorittaja ei muutu kunnia-marttakerholaiseksi leivottuaan kerran pullaa.
Vaikka suorittaja laittaisi ruokaa joka päivä perheelleen, omien sanojensa mukaan hän nyt vain raapii jotain kokoon puolivalmisteiden pohjalta. Puolet vapaa-ajan velvollisuuksistaankin hän saattaa jättää mainitsematta, jos ei omasta mielestään ole kovin merkittävässä roolissa niissä. Suorittaja ei välttämättä urallaankaan etene mihinkään. Siihen on kaksi syytä. Muiden tekemiset tuntuvat ulkopuolisten silmissä aina näyttävämmiltä ja toisekseen - jonkunhan ne työtkin on tehtävä.
Ovatko nämä kuvailemani ihmiset suorittajia? Harvemmin. Kuvailemani ihmiset aloittavat innoissaan asioita, innostuvat hetkestä ja seuraavassa hetkessä toisesta hetkestä. Suorittaja on se, joka kursii nämä aloitukset kasaan. Suorittaja on se, joka suostui pitkin hampain mukaan tekemään vähän jotain ja joka huomaa hoitavansa koko homman yksin. Suorittajaa ajaa eteenpäin useimmiten velvollisuudentunto eivätkä tunnekuohut.
Suorittaja on alunperin asettanut itselleen riman niin korkealle, että hän ennemminkin vähättelee tekemisiään kuin liioittelee. Suorittaja ei puhu sujuvasti uutta kieltä käytyään kuukauden kansalaisopiston kurssilla. Suorittaja ei väitä kuntoilevansa joka päivä, jos on tehnyt sitä vasta kolme päivää peräkkäin. Suorittaja ei muutu kunnia-marttakerholaiseksi leivottuaan kerran pullaa.
Vaikka suorittaja laittaisi ruokaa joka päivä perheelleen, omien sanojensa mukaan hän nyt vain raapii jotain kokoon puolivalmisteiden pohjalta. Puolet vapaa-ajan velvollisuuksistaankin hän saattaa jättää mainitsematta, jos ei omasta mielestään ole kovin merkittävässä roolissa niissä. Suorittaja ei välttämättä urallaankaan etene mihinkään. Siihen on kaksi syytä. Muiden tekemiset tuntuvat ulkopuolisten silmissä aina näyttävämmiltä ja toisekseen - jonkunhan ne työtkin on tehtävä.
11.9.06
Kunnes kuolema...
Vastapainoksi valittamiselle päätin tällä kertaa kirjoittaa positiivista asioista. Esimerkkiäni saavat mieluusti noudattaa muutkin. Aikaisemmin jo kyselinkin kumpuaako kirjoittaminen kyynisyydestä. Toivottavasti ei aina, tai edes usein.
Parisuhteessani on myötä- ja vastamäkeä niin kuin kaikilla. Enkä varmaan monenkaan mielestä ole minkään ihannemiehen kanssa naimisissa. Voisin luetella paljonkin asioita, jotka haluaisin muuttaa, jos olisi yleensäkään mahdollista muuttaa aikuista ihmistä. Jos luettelisin toiveita "täydelliselle puolisolle", omani täyttäisi niistä alle puolet. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden; jatkuvuus. Mieheni ei ymmärrä sitä, että parisuhde olisi välillä tauolla, jolloin asioita mietitään. Mustavalkoiseen tapaansa hän on sitä mieltä, että sitä joko ollaan yhdessä tai sitten ei olla. Eikä syitä laittaa parisuhde harkintaan ole olemassa. Sitä vaikka istutaan vierekkäin murjottamassa, mutta sekään ei ole mikään syy. Kuulostaako mielestänne romanttiselta? Jonkun mielestä se on jääräpäisyyttä, jonkun mielestä tyhmyyttä tai sitten se on rakkautta. Sitä, joka kerran luvattiin.
Vuosia sitten kaupungilla jotkut keräsivät pareilta nimiä listaan. Pareilta, jotka lupaavat olla yhdessä pysyvästi loppuikänsä. Arvatkaapa kirjoitimmeko nimemme listaan? Emme todellakaan. Jos kerran annettu lupaus (ja varsin virallinen vielä) ei ole voimassa, on mihinkään listoihin nimen laittaminen pelkkää pelleilyä.
Mihin tämä perustuu? Ei ainakaan uskonnolliseen vakaumukseen meidän kohdallamme, onhan lupauskin annettu tuomarin eikä papin edessä. Ennemminkin se perustuu suomalaiseen sinnikkyyteen; siihen minkä varassa on ennenkin selvitty. On päiviä, jolloin ei tunnu kivalta. Mutta ei sitä voi keskenkään jättää, kun kerran tuli luvattua.
Parisuhteessani on myötä- ja vastamäkeä niin kuin kaikilla. Enkä varmaan monenkaan mielestä ole minkään ihannemiehen kanssa naimisissa. Voisin luetella paljonkin asioita, jotka haluaisin muuttaa, jos olisi yleensäkään mahdollista muuttaa aikuista ihmistä. Jos luettelisin toiveita "täydelliselle puolisolle", omani täyttäisi niistä alle puolet. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden; jatkuvuus. Mieheni ei ymmärrä sitä, että parisuhde olisi välillä tauolla, jolloin asioita mietitään. Mustavalkoiseen tapaansa hän on sitä mieltä, että sitä joko ollaan yhdessä tai sitten ei olla. Eikä syitä laittaa parisuhde harkintaan ole olemassa. Sitä vaikka istutaan vierekkäin murjottamassa, mutta sekään ei ole mikään syy. Kuulostaako mielestänne romanttiselta? Jonkun mielestä se on jääräpäisyyttä, jonkun mielestä tyhmyyttä tai sitten se on rakkautta. Sitä, joka kerran luvattiin.
Vuosia sitten kaupungilla jotkut keräsivät pareilta nimiä listaan. Pareilta, jotka lupaavat olla yhdessä pysyvästi loppuikänsä. Arvatkaapa kirjoitimmeko nimemme listaan? Emme todellakaan. Jos kerran annettu lupaus (ja varsin virallinen vielä) ei ole voimassa, on mihinkään listoihin nimen laittaminen pelkkää pelleilyä.
Mihin tämä perustuu? Ei ainakaan uskonnolliseen vakaumukseen meidän kohdallamme, onhan lupauskin annettu tuomarin eikä papin edessä. Ennemminkin se perustuu suomalaiseen sinnikkyyteen; siihen minkä varassa on ennenkin selvitty. On päiviä, jolloin ei tunnu kivalta. Mutta ei sitä voi keskenkään jättää, kun kerran tuli luvattua.
9.9.06
Valittajien sielunelämä
Tänään olen miettinyt sitä, mikä saa valittajat toimimaan eli valittamaan. Aika usein siihen tarvitaan jakautunut persoonallisuus tai vähintäänkin valikoiva muisti. Valittajan on ensin unohdettava kaikki positiiviset puolet, oma olematon osuutensa, kadottaa suhteellisuudentaju ja käytöstavat. Valituksia näet tulee tilanteissa, joissa:
- valittaja on ymmärtänyt jonkun asian väärin, esimerkiksi ei ole nettisivuilta löytänyt etsimäänsä materiaalia. Valittaja lähettää tuohtuneena minulle viestin siitä. Ystävällisesti selitän, että kyllä se aineisto siellä on ja annan ohimennen vähän atk-tukeakin. Valittaja tunnu olevan edes nolona, vaikka onkin haukkunut nettisivujen ylläpidon maan rakoon.
- valittaja on osallisena valituskirjelmässä, jossa yhtenä valituksen kohteena on toimikunta, johon hän itse kuuluu. Valittajan oma panos tässä toimikunnassa on puhdas nolla, silti se ei estä häntä purkamasta tuohtumustaan siitä, miten toimikunta ei ole saanut aikaiseksi mitään.
- valittaja on tyytymätön ostettuun palveluun ja väittää, että hän tekisi sen paremmin ilmaiseksi. Hän ei ole kuitenkaan koskaan tarjonnut apuaan eikä osallistumistaan.
Minkä ikäisistä ihmistä tässä mielestänne on kyse? Tai millaisesta taustasta? Onko näillä ihmisillä jakautunut persoonallisuus ja pystyvätkö he toimimaan työelämässä? Itse ihmettelen sitä joskus.
Suorittajan on erittäin vaikea asettua näiden valittajien asemaan. Suorittajaa kun ennemminkin ruokkii syyllisyys kuin ruikuttaminen. Valitan toki kaupallisista palveluista, jos ne eivät ole sovitun tai tilatun mukaisia, mutta vähänkään tulkinnanvaraisemmissa tilanteissa käyn läpi seuraavat kysymykset:
- tekeekö se, joka asiaa hoitaa, sitä vapaa-aikanaan palkatta? Kuinka paljon aikaa voin kuvitella kenenkään käyttävän tälläiseen ilmaistoimintaan? Olisinko itse valmis tekemään sitä ilmaiseksi? Kuinka kauan ja kuinka hyvin?
- voisinko jotenkin auttaa itse asian onnistumisessa? Jos vaikkapa lehden sisältö ei minua miellytä, voisinko toimittaa juttuehdotuksia tai jopa valmiiksi kirjoitettuja juttuja?
- olenko ollut mukana tekemässä päätöstä siitä miten asia hoidetaan? Oliko minulla ehdottaa toista toimintatapaa vai olinko hiljaa? Jos olin, niin olenko heti päätöksen jälkeen puukottamassa selkään tekijöitä.
Mieheni itse asiassa tiivisti asian hyvin. Hän sanoi, että jos fiksut ihmiset hoitavat vapaaehtoispohjalla asioita, ei-niin-fiksut valittavat. Jos rooleja vaihdetaan, voi tuntua, että asiat parantuisivat, sillä valitukset vähenevät. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka ei-niin-fiksut hoitaisivat asiat kuinka huonosti, fiksut eivät silti valita.
- valittaja on ymmärtänyt jonkun asian väärin, esimerkiksi ei ole nettisivuilta löytänyt etsimäänsä materiaalia. Valittaja lähettää tuohtuneena minulle viestin siitä. Ystävällisesti selitän, että kyllä se aineisto siellä on ja annan ohimennen vähän atk-tukeakin. Valittaja tunnu olevan edes nolona, vaikka onkin haukkunut nettisivujen ylläpidon maan rakoon.
- valittaja on osallisena valituskirjelmässä, jossa yhtenä valituksen kohteena on toimikunta, johon hän itse kuuluu. Valittajan oma panos tässä toimikunnassa on puhdas nolla, silti se ei estä häntä purkamasta tuohtumustaan siitä, miten toimikunta ei ole saanut aikaiseksi mitään.
- valittaja on tyytymätön ostettuun palveluun ja väittää, että hän tekisi sen paremmin ilmaiseksi. Hän ei ole kuitenkaan koskaan tarjonnut apuaan eikä osallistumistaan.
Minkä ikäisistä ihmistä tässä mielestänne on kyse? Tai millaisesta taustasta? Onko näillä ihmisillä jakautunut persoonallisuus ja pystyvätkö he toimimaan työelämässä? Itse ihmettelen sitä joskus.
Suorittajan on erittäin vaikea asettua näiden valittajien asemaan. Suorittajaa kun ennemminkin ruokkii syyllisyys kuin ruikuttaminen. Valitan toki kaupallisista palveluista, jos ne eivät ole sovitun tai tilatun mukaisia, mutta vähänkään tulkinnanvaraisemmissa tilanteissa käyn läpi seuraavat kysymykset:
- tekeekö se, joka asiaa hoitaa, sitä vapaa-aikanaan palkatta? Kuinka paljon aikaa voin kuvitella kenenkään käyttävän tälläiseen ilmaistoimintaan? Olisinko itse valmis tekemään sitä ilmaiseksi? Kuinka kauan ja kuinka hyvin?
- voisinko jotenkin auttaa itse asian onnistumisessa? Jos vaikkapa lehden sisältö ei minua miellytä, voisinko toimittaa juttuehdotuksia tai jopa valmiiksi kirjoitettuja juttuja?
- olenko ollut mukana tekemässä päätöstä siitä miten asia hoidetaan? Oliko minulla ehdottaa toista toimintatapaa vai olinko hiljaa? Jos olin, niin olenko heti päätöksen jälkeen puukottamassa selkään tekijöitä.
Mieheni itse asiassa tiivisti asian hyvin. Hän sanoi, että jos fiksut ihmiset hoitavat vapaaehtoispohjalla asioita, ei-niin-fiksut valittavat. Jos rooleja vaihdetaan, voi tuntua, että asiat parantuisivat, sillä valitukset vähenevät. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka ei-niin-fiksut hoitaisivat asiat kuinka huonosti, fiksut eivät silti valita.
23.8.06
Kirjoista
1. Kirja joka muutti elämäsi?
Ei varmaan mikään yksittäinen, mutta ne kaikki yhteensä.
2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Olen lukenut montakin kirjaa useamman kerran, ehkä mieleenpainuvimpia ovat
- Parkinsonin lait; todella älykästä ja monisäikeistä organisaatiosatiiria. Kirjasta löytää aina uudella lukemisella lisää vivahteita.
- Solveigin laulu; jotenkin niin maanläheisen todellista kerrontaa.
- Orwellin 1984; kirja joka porautuu ihmismielen syvimpiin lokeroihin.
3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Trilogia: Nature of Order. En ole lukenut sitä, mutta veikkaan, että siinä riittäisi sulateltavaa pidemmäksikin aikaan.
4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Lapsena tunsin oloni epätodelliseksi luettuani Tirlittanin.
5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Veljeni leijonamieli.
6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
Joku niistä kirjoista, jotka haluaisin itse kirjoittaa.
7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Aika montakin. Yhdessä kirjallisuusarvostelussa arvostelija kommentoi Untinen-Auelin kolmatta tai neljättä kirjaa tyyliin "lukijalle tulee mieleen, voi miksi kirjoitustaito onkaan keksitty". Muunmuassa siihen mielipiteeseen voisin yhtyä.
8. Kirja jota parhaillaan luet?
Ruotsalainen dekkari, en muista tarkemmin nimeä. Pidän kovasti suomalaisista ja ruotsalaisista dekkareista.
9. Kirja jonka aiot lukea?
Ammattikirjallisuutta ainakin. Runoja olisi mukava lukea vaihteen vuoksi. Voisiko joku suositella?
10. Haasta viisi bloggaajaa
Rosetta: vastaa Prebenin puolesta tai vastatkaa muutkin. Mitä Preben voisi lukea tai olla lukevinaan?
Te muut: vastatkaa jos huvittaa, minä en harrasta ketjukirjeitä.
Vastasin itse poikkeuksellisesti tähän, koska tämä on aiheena niin henkilökohtainen. Niin kuin koko bloginikin on hyvin henkilökohtainen ja varmaan pitkälti juuri siksi että tämä on anonyymi.
Ei varmaan mikään yksittäinen, mutta ne kaikki yhteensä.
2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Olen lukenut montakin kirjaa useamman kerran, ehkä mieleenpainuvimpia ovat
- Parkinsonin lait; todella älykästä ja monisäikeistä organisaatiosatiiria. Kirjasta löytää aina uudella lukemisella lisää vivahteita.
- Solveigin laulu; jotenkin niin maanläheisen todellista kerrontaa.
- Orwellin 1984; kirja joka porautuu ihmismielen syvimpiin lokeroihin.
3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Trilogia: Nature of Order. En ole lukenut sitä, mutta veikkaan, että siinä riittäisi sulateltavaa pidemmäksikin aikaan.
4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Lapsena tunsin oloni epätodelliseksi luettuani Tirlittanin.
5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Veljeni leijonamieli.
6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
Joku niistä kirjoista, jotka haluaisin itse kirjoittaa.
7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Aika montakin. Yhdessä kirjallisuusarvostelussa arvostelija kommentoi Untinen-Auelin kolmatta tai neljättä kirjaa tyyliin "lukijalle tulee mieleen, voi miksi kirjoitustaito onkaan keksitty". Muunmuassa siihen mielipiteeseen voisin yhtyä.
8. Kirja jota parhaillaan luet?
Ruotsalainen dekkari, en muista tarkemmin nimeä. Pidän kovasti suomalaisista ja ruotsalaisista dekkareista.
9. Kirja jonka aiot lukea?
Ammattikirjallisuutta ainakin. Runoja olisi mukava lukea vaihteen vuoksi. Voisiko joku suositella?
10. Haasta viisi bloggaajaa
Rosetta: vastaa Prebenin puolesta tai vastatkaa muutkin. Mitä Preben voisi lukea tai olla lukevinaan?
Te muut: vastatkaa jos huvittaa, minä en harrasta ketjukirjeitä.
Vastasin itse poikkeuksellisesti tähän, koska tämä on aiheena niin henkilökohtainen. Niin kuin koko bloginikin on hyvin henkilökohtainen ja varmaan pitkälti juuri siksi että tämä on anonyymi.
22.8.06
Yksin kotona...
Itse asiassa parasta mitä tiedän, on olla yksin kotona. Aivan yksin, ilman miestä, lapsia tai lemmikkejä. Toisaalta yksin asuminen ei kuitenkaan sytytä ajatuksena. Silloin sitä yksinäisyyttä olisi yllin kyllin eikä se tuntuisi ylelliseltä.
Miellyttävintä yksin olemisessa on se, että ei tarvitse puhua kenenkään kanssa, ei kuunnella ketään tai mitään, ei missään asiassa ajatella ketään toista. Useimmiten, kun olen yksin kotona, en laita televisiota päälle radiosta nyt puhumattakaan. En yleensäkään kaipaa taustameteliä, vaan olen mielelläni hiljaisuudessa. Autossakaan en aina kuuntele edes radiota.
Miksi kaipaan tähän rauhoittumiseen yksinäisyyttä? Se on varmaan joku henkinen este, eihän minua oikeasti kukaan estäisi. Eivät miehet sillä tavalla seurustelua kaipaa. Istua möllöttävät omissa ajatuksissaan. Silti, jos muita on kotona, tulee huolehdittua muidenkin asioista. Onko läksyt tehty, hampaat pesty, koirat ruokittu ja ulkoilutettu?
Ehkä olisi muodikkaampaa käydä hiljentymässä jossain raflaavammassa paikassa; luonnossa, mökillä, merellä tai yöllisellä kävelyretkellä. Minulle riittää tämä kotini. Täällä minun on helppo tehdä mitä haluan tai olla tekemättä. Kodin pitäisi olla kaikille myös paikka hiljentyä, paikka jossa ei ole ulkoa asetettuja sääntöjä ja niitä valvovaa silmää, kuten Äijän eräässä tarinassa. Olen itse yhden kesän asunut siivoushullun kanssa samassa huoneessa. Se oli todella rasittavaa. Petasin joka aamu sänkyni ja pyrin olemaan jättämättä tavaroitani levälleen, kun tiesin huonekaverini ärsyyntyvän siitä. Kesä sitä silmänpalvontaa - siivoamista vain välttääkseni ilmiriidan - oli todella rasittavaa. Palautuakseni moisesta koettelemuksesta olin sen jälkeen pari viikkoa petaamatta ja jätin kaikki tavarani siihen mihin ne kädestä sattuivat putoamaan. Se tuntui aika juhlalliselta.
Miellyttävintä yksin olemisessa on se, että ei tarvitse puhua kenenkään kanssa, ei kuunnella ketään tai mitään, ei missään asiassa ajatella ketään toista. Useimmiten, kun olen yksin kotona, en laita televisiota päälle radiosta nyt puhumattakaan. En yleensäkään kaipaa taustameteliä, vaan olen mielelläni hiljaisuudessa. Autossakaan en aina kuuntele edes radiota.
Miksi kaipaan tähän rauhoittumiseen yksinäisyyttä? Se on varmaan joku henkinen este, eihän minua oikeasti kukaan estäisi. Eivät miehet sillä tavalla seurustelua kaipaa. Istua möllöttävät omissa ajatuksissaan. Silti, jos muita on kotona, tulee huolehdittua muidenkin asioista. Onko läksyt tehty, hampaat pesty, koirat ruokittu ja ulkoilutettu?
Ehkä olisi muodikkaampaa käydä hiljentymässä jossain raflaavammassa paikassa; luonnossa, mökillä, merellä tai yöllisellä kävelyretkellä. Minulle riittää tämä kotini. Täällä minun on helppo tehdä mitä haluan tai olla tekemättä. Kodin pitäisi olla kaikille myös paikka hiljentyä, paikka jossa ei ole ulkoa asetettuja sääntöjä ja niitä valvovaa silmää, kuten Äijän eräässä tarinassa. Olen itse yhden kesän asunut siivoushullun kanssa samassa huoneessa. Se oli todella rasittavaa. Petasin joka aamu sänkyni ja pyrin olemaan jättämättä tavaroitani levälleen, kun tiesin huonekaverini ärsyyntyvän siitä. Kesä sitä silmänpalvontaa - siivoamista vain välttääkseni ilmiriidan - oli todella rasittavaa. Palautuakseni moisesta koettelemuksesta olin sen jälkeen pari viikkoa petaamatta ja jätin kaikki tavarani siihen mihin ne kädestä sattuivat putoamaan. Se tuntui aika juhlalliselta.
11.8.06
Taikauskoa tai sitten ei
En usko horoskoppeihin, en ennustuksiin, enkä moneen muuhunkaan vastaavaan asiaan. Uskon kuitenkin jonkinlaiseen kohtaloon sattumusten sarjana. Minulla nimittäin on vuorotellen joko onnen tai epäonnen vuosia. Eikä minkään pikkujuttujen suhteen, vaan tapahtumat ovat isoja asioita. Voisinko luottaa siihen niin paljon, että onnen vuonna ottaisin suurempia riskejä kuin epäonnen vuonna?
Epäonnen vuosina:
- joku läheinen on sairastunut
- lapsilla on ollut koulussa ongelmia (ei mitään pientä, vaan sellaisia, joita on ihan oikeasti selvitelty erinäisissä palavereissa)
- töissä on mennyt siihen malliin, että siellä jaksaakseen on pitänyt välillä käydä nettipankissa katsomassa asuntolainan saldoa ja hokea itsekseen "velallinen ei irtisano itseään tyhjän päälle".
- on sattunut jotain, jolla on iso vaikutus perheen rahatalouteen. Joko auto levinnyt kokonaan tai urakoitsija kadonnut taivaan tuuliin ennakkomaksu taskussaan.
En tarkoita siis mitään pikkujuttuja vaan sellaisia, että positiivinenkin ihminen on jo miettinyt, että tämä ei enää ole kauhean kivaa. Ja vaikka olen ajatellut, että tuskin tässä enää sattuu mitään kummempaa, on tapahtunut vielä jotain lisää.
Onnen vuosina taas (onneksi näitä vuosia on joka toinen):
- läheisten sairaudet ovat parempaan päin
- lasten koulu menee kohtalaisesti. Jatko-opiskelupaikka on saatu tai jotain vastaavaa, joka tapauksessa tasaisempi jakso.
- töissä olen joko päässyt uusiin hommiin tai olen saanut kokonaan uuden työpaikan
- taloudelliset asiatkin ovat ratkenneet tavalla tai toisella.
Onko tämä sattumaa tai kohtaloa? Väittäisin kuitenkin, että ei ole. Käytännössä kai käy niin, että epäonnen vuonna aloitetut toimenpiteet tuottavat satoa, joka niitetään sitten seuraavana vuonna. Onnen vuonna taas ote vähän hellittää ja annan asioiden mennä omalla painollaan. Osa ongelmista syntyy sattumalta (sairaudet), mutta aika moni ongelma on mielestäni vähintäänkin aiheuttamuksellista. Joukko pieniä asioita, jotka jäävät tekemättä. Satunnaista välinpitämättömyyttä, jolla ei uskoisi olevan merkitystä.
Mitä tästä opimme? Joko suorittaminen kannattaa aina ja kukin on oman onnensa seppä tai sitten kohtalo on oikeasti olemassa. Jos suorittaminen kannattaa, on elämäni kuin korttitalo, jota saa pitää kaksin käsin pystyssä ihan tosissaan. Se on ajatuksena aika pelottava. Tai sitten kerään ongelmia tunteakseni itseni tarpeelliseksi.
Epäonnen vuosina:
- joku läheinen on sairastunut
- lapsilla on ollut koulussa ongelmia (ei mitään pientä, vaan sellaisia, joita on ihan oikeasti selvitelty erinäisissä palavereissa)
- töissä on mennyt siihen malliin, että siellä jaksaakseen on pitänyt välillä käydä nettipankissa katsomassa asuntolainan saldoa ja hokea itsekseen "velallinen ei irtisano itseään tyhjän päälle".
- on sattunut jotain, jolla on iso vaikutus perheen rahatalouteen. Joko auto levinnyt kokonaan tai urakoitsija kadonnut taivaan tuuliin ennakkomaksu taskussaan.
En tarkoita siis mitään pikkujuttuja vaan sellaisia, että positiivinenkin ihminen on jo miettinyt, että tämä ei enää ole kauhean kivaa. Ja vaikka olen ajatellut, että tuskin tässä enää sattuu mitään kummempaa, on tapahtunut vielä jotain lisää.
Onnen vuosina taas (onneksi näitä vuosia on joka toinen):
- läheisten sairaudet ovat parempaan päin
- lasten koulu menee kohtalaisesti. Jatko-opiskelupaikka on saatu tai jotain vastaavaa, joka tapauksessa tasaisempi jakso.
- töissä olen joko päässyt uusiin hommiin tai olen saanut kokonaan uuden työpaikan
- taloudelliset asiatkin ovat ratkenneet tavalla tai toisella.
Onko tämä sattumaa tai kohtaloa? Väittäisin kuitenkin, että ei ole. Käytännössä kai käy niin, että epäonnen vuonna aloitetut toimenpiteet tuottavat satoa, joka niitetään sitten seuraavana vuonna. Onnen vuonna taas ote vähän hellittää ja annan asioiden mennä omalla painollaan. Osa ongelmista syntyy sattumalta (sairaudet), mutta aika moni ongelma on mielestäni vähintäänkin aiheuttamuksellista. Joukko pieniä asioita, jotka jäävät tekemättä. Satunnaista välinpitämättömyyttä, jolla ei uskoisi olevan merkitystä.
Mitä tästä opimme? Joko suorittaminen kannattaa aina ja kukin on oman onnensa seppä tai sitten kohtalo on oikeasti olemassa. Jos suorittaminen kannattaa, on elämäni kuin korttitalo, jota saa pitää kaksin käsin pystyssä ihan tosissaan. Se on ajatuksena aika pelottava. Tai sitten kerään ongelmia tunteakseni itseni tarpeelliseksi.
6.8.06
Kumpuaako kirjoittaminen kyynisyydestä?
Viime aikoina olen viettänyt äärimmäisen tavallista ja jopa tyytyväisyyden sävyttämää elämää. Silloin tuntuu, että kirjoitettavaa tai aikaa kirjoittaa ei löydy. Onko halutuin luettava näissä blogeissa sarkasmia tai epäkohtien esilletuomista? Voiko sellainen aihe olla hauska, jossa itse asiaa hyristään tyytyväisyyttä? Sellaisiakin kyllä löytyy; mm. Äijän kesätunnelmista. Monista niissä pystyy jopa tuntemaan kesäiset tuoksut ja aistimaan kiireettömyyden.
Kesälomastani vietin vähän turhankin suuren osan siivoten, jopa siinä määrin, että Elma-tädinkin varastoprojekti taitaa kalveta. Lähtötilanne oli kuitenkin niin kaoottinen, että edelleenkään en elä sairaalamaisen siistissä ympäristössä. Onko sairaaloissa muuten kaikki tavarat aina järjestyksessä? Eikö siellä ole kaappeja, joista pursuilee mitä lie vanhaa roinaa?
Lomani jälkeen vietän pakollista vapaa-ajan menetystä eri paikassa kuin ennen lomaa. Kaverini kyllä varoitti, että aluksi uudessa paikassa on "kuherruskuukausi" menossa. Omien muistikuvieni mukaan tutustumisjaksot ovat kyllä olleet lähinnä rasittavia, kun kaikki on uutta ja kaikkea joutuu kysymään. Siitä huolimatta, että olen vielä pallo hukassa, olen huomannut olevani harvinaisen tyytyväinen. Yksi aamu huomasin jopa, että tuntui ihan kivalta mennä töihin. En koe enää sellaista epätoivon hetkeä aamulla, jolloin mietin kaikkia muita vaihtoehtoja rantapummeilusta lähtien. Tosin tällä iällä ja näillä leveysasteilla rantapummeilu ei taitaisi paljoa erota sillan alla asumisesta.
Kesälomastani vietin vähän turhankin suuren osan siivoten, jopa siinä määrin, että Elma-tädinkin varastoprojekti taitaa kalveta. Lähtötilanne oli kuitenkin niin kaoottinen, että edelleenkään en elä sairaalamaisen siistissä ympäristössä. Onko sairaaloissa muuten kaikki tavarat aina järjestyksessä? Eikö siellä ole kaappeja, joista pursuilee mitä lie vanhaa roinaa?
Lomani jälkeen vietän pakollista vapaa-ajan menetystä eri paikassa kuin ennen lomaa. Kaverini kyllä varoitti, että aluksi uudessa paikassa on "kuherruskuukausi" menossa. Omien muistikuvieni mukaan tutustumisjaksot ovat kyllä olleet lähinnä rasittavia, kun kaikki on uutta ja kaikkea joutuu kysymään. Siitä huolimatta, että olen vielä pallo hukassa, olen huomannut olevani harvinaisen tyytyväinen. Yksi aamu huomasin jopa, että tuntui ihan kivalta mennä töihin. En koe enää sellaista epätoivon hetkeä aamulla, jolloin mietin kaikkia muita vaihtoehtoja rantapummeilusta lähtien. Tosin tällä iällä ja näillä leveysasteilla rantapummeilu ei taitaisi paljoa erota sillan alla asumisesta.
27.7.06
Mä en kyllä kattelisi...
Viikonloppuna kuulin eräässä asiayhteydessä otsikkona käyttämäni kommentin. Kun puhutaan jonkun ihmisen - lapsen tai puolison - käyttäytymisestä, joku saattaa sanoa, että ei kyllä katselisi sellaista menoa. Harvoin se pelkkä katselu onkaan kannattavaa, mutta jos on jo tehnyt mitä voi, niin mitä on enää jäljellä?
Esimerkiksi lapset voivat raivota vanhemmilleen syystä tai toisesta. Usein takana on joku muukin syy; kiusaamista, oppimisvaikeutta, ties mitä turhautumista tai yksinäisyyttä. Onhan raivoaminen toki ei-toivottua käytöstä, mutta mitä sille voi tehdä? Voi kieltää, voi selittää, voi rauhoitella, voi olla välittämättä. Usein vain ne, jotka kommentoivat, etteivät "katselisi" moista, odottavat, että olisi joku ihme konsti laittaa tämä kohde "kuriin". Mikä se konsti olisi? Hakkaaminen? Sillä ei kai kukaan ole parantunut mistään.
Vastaava tilanne on puolisonkin kanssa. Kenellä meistä on täydellinen puoliso? Mukava, ahkera, raitis, huolehtii itsestään? Entä jos ei? Kuuluuko kaljaa kittaava ylipainoinen äijä heittää pihalle? Tai tyypillinen suomalainen mies, joka ei paljoa puhu? Sellainen joka tulee kotiin, ei sano sanaakaan, vaan istuu tuijottamaan lasittunein katsein telkkaria.
Kyllä minäkin joskus nuorempana saatoin ajatella, etten katselisi sitä tai tätä. Yritän kyllä parhaani mukaan vaikuttaa asioihin, enkä mitään ääri-ilmiöitä varmaan katselisi vieläkään. Ei perheenjäsenet kuitenkaan ole mitään vaihtareita. Enkä minä lemmikeitäkään kiertoon laittaisi. Raivostuttaa lukea ilmoituksia, joissa koiria laitetaan eteenpäin pitovaikeuksien takia. Joskus pitovaikeudet voivat olla ylitsepääsemättömiä, mutta takana on myös niitä tapauksia, joissa kukaan ei vain yksinkertaisesti jaksanut enää hoitaa koiraa. Minkä mallin se antaa lapsille? Koira laitetaan pois, kun ei ollut enää kivaa. Siinä sitä on hyvä malli tuleville perheen perustajille. Jatketaan vain siihen asti kun on kivaa.
Esimerkiksi lapset voivat raivota vanhemmilleen syystä tai toisesta. Usein takana on joku muukin syy; kiusaamista, oppimisvaikeutta, ties mitä turhautumista tai yksinäisyyttä. Onhan raivoaminen toki ei-toivottua käytöstä, mutta mitä sille voi tehdä? Voi kieltää, voi selittää, voi rauhoitella, voi olla välittämättä. Usein vain ne, jotka kommentoivat, etteivät "katselisi" moista, odottavat, että olisi joku ihme konsti laittaa tämä kohde "kuriin". Mikä se konsti olisi? Hakkaaminen? Sillä ei kai kukaan ole parantunut mistään.
Vastaava tilanne on puolisonkin kanssa. Kenellä meistä on täydellinen puoliso? Mukava, ahkera, raitis, huolehtii itsestään? Entä jos ei? Kuuluuko kaljaa kittaava ylipainoinen äijä heittää pihalle? Tai tyypillinen suomalainen mies, joka ei paljoa puhu? Sellainen joka tulee kotiin, ei sano sanaakaan, vaan istuu tuijottamaan lasittunein katsein telkkaria.
Kyllä minäkin joskus nuorempana saatoin ajatella, etten katselisi sitä tai tätä. Yritän kyllä parhaani mukaan vaikuttaa asioihin, enkä mitään ääri-ilmiöitä varmaan katselisi vieläkään. Ei perheenjäsenet kuitenkaan ole mitään vaihtareita. Enkä minä lemmikeitäkään kiertoon laittaisi. Raivostuttaa lukea ilmoituksia, joissa koiria laitetaan eteenpäin pitovaikeuksien takia. Joskus pitovaikeudet voivat olla ylitsepääsemättömiä, mutta takana on myös niitä tapauksia, joissa kukaan ei vain yksinkertaisesti jaksanut enää hoitaa koiraa. Minkä mallin se antaa lapsille? Koira laitetaan pois, kun ei ollut enää kivaa. Siinä sitä on hyvä malli tuleville perheen perustajille. Jatketaan vain siihen asti kun on kivaa.
18.7.06
Häähumussa
Olimme viikonloppuna kutsuttuina kesähäihin. Häät olivat varsin maltilliset eikä morsiankaan ollut käyttänyt niiden suunnitteluun koko edellistä vuotta. Tiedän sen hyvin, sillä olen itse viime vuonna touhunnut morsiamen kanssa kaikenlaista muuta. Ajomatkoilla häihin ja takaisin ehdin ajatella kaikenlaista - muistella sekä omia häitä että kaikkia muita häitä, joissa on tullut käytyä.
Monet haluavat nykyisin "perinteiset häät". Moniko niistä perinteistä on suomalainen? Tai tyypillinen kyseisellä paikkakunnalla? En ole hääperinnettä tutkinut, mutta voisinpa lyödä vetoa, että entisaikaan tyypillisissä häissä ei ollut koko repertuaaria: polttarit, best manit, kaasot, hääkarkit, leikit, morsiuskimpun ja sukkanauhan heitot jne. jne. Pahimillaan häissä on niin paljon erilaista ohjelmaa, että hyvä jos hääväki siinä välissä ehtii edes syödä. Tuleeko häistä sen täydellisemmät, mitä täydemmäksi ne on tungettu kaikkea mahdollista? Vieläpä suurimmaksi osaksi amerikkalaisista sarjoista opittua perinnettä.
Eniten aikuista naista häissä risoo niiden asenneilmasto. Morsian on prinsessa, viaton neitokainen puettuna valkoiseen ja meikattuna eteerisen näköiseksi. Morsian leijuu hääpuvussaan ja hymyilee tahdottoman näköisenä. Sulhasta koskevissa leikeissä annetaan ymmärtää, että niin se raikulipoika on purjehtimassa rauhan satamaan. Morsian puolestaan on menneisyydeltään yhtä viaton ja tyhjä kuin vastasyntyneen lapsen mieli. Hääkuviakin valitessa useimmiten päädytään vaihtoehtoon, jossa morsian tuijottaa tyhjä katse silmissään etäisyyteen, ei sellaista, jossa hänellä on itselleen tyypillinen ilkikurinen hymy naamalla. Koko komeus kruunataan ottamalla aviomiehen sukunimi perheen yhteiseksi.
Monet jättävät kokonaan menemättä naimisiin, jos into ei riitä häiden järjestelyyn viimeistä piirtoa myöten. Tai ainakin käyttävät sitä tekosyynä. Se on mielestäni turhaa. Olen kaikille sanonutkin, että maistraatissa käyminen ei maksa mitään, nimeä ei tarvitse vaihtaa ja jos ei huvita ei ole pakko edes kertoa kenellekään. Veroilmoituksessa ja virallisissa papereissa joutuu ilmoittamaan siviilisäädyn, mutta ei sitä tarvitse sukulaistädeille paljastaa.
Itselläni ei ollut polttareita koskaan. Se olisikin ollut naurettavaa, odotin näet esikoistamme. Siinähän sitä olisi voinut hillua ympäri kaupunkia tyyliin "vielä-oon-vapaa". Sopii sellaisellekin miehelle, joka ei jostain syystä saa jälkikasvua itse aikaiseksi. Olisipa se kiva ollut itse selvin päin katsella sitä humalaista polttariväkeä, kait siellä osallistujatkin tapaavat juoda.
Kukin järjestäköön häänsä tyylillään. Kunhan vain ei unohdu, että päämäärä on avioliitto, ei häät.
Monet haluavat nykyisin "perinteiset häät". Moniko niistä perinteistä on suomalainen? Tai tyypillinen kyseisellä paikkakunnalla? En ole hääperinnettä tutkinut, mutta voisinpa lyödä vetoa, että entisaikaan tyypillisissä häissä ei ollut koko repertuaaria: polttarit, best manit, kaasot, hääkarkit, leikit, morsiuskimpun ja sukkanauhan heitot jne. jne. Pahimillaan häissä on niin paljon erilaista ohjelmaa, että hyvä jos hääväki siinä välissä ehtii edes syödä. Tuleeko häistä sen täydellisemmät, mitä täydemmäksi ne on tungettu kaikkea mahdollista? Vieläpä suurimmaksi osaksi amerikkalaisista sarjoista opittua perinnettä.
Eniten aikuista naista häissä risoo niiden asenneilmasto. Morsian on prinsessa, viaton neitokainen puettuna valkoiseen ja meikattuna eteerisen näköiseksi. Morsian leijuu hääpuvussaan ja hymyilee tahdottoman näköisenä. Sulhasta koskevissa leikeissä annetaan ymmärtää, että niin se raikulipoika on purjehtimassa rauhan satamaan. Morsian puolestaan on menneisyydeltään yhtä viaton ja tyhjä kuin vastasyntyneen lapsen mieli. Hääkuviakin valitessa useimmiten päädytään vaihtoehtoon, jossa morsian tuijottaa tyhjä katse silmissään etäisyyteen, ei sellaista, jossa hänellä on itselleen tyypillinen ilkikurinen hymy naamalla. Koko komeus kruunataan ottamalla aviomiehen sukunimi perheen yhteiseksi.
Monet jättävät kokonaan menemättä naimisiin, jos into ei riitä häiden järjestelyyn viimeistä piirtoa myöten. Tai ainakin käyttävät sitä tekosyynä. Se on mielestäni turhaa. Olen kaikille sanonutkin, että maistraatissa käyminen ei maksa mitään, nimeä ei tarvitse vaihtaa ja jos ei huvita ei ole pakko edes kertoa kenellekään. Veroilmoituksessa ja virallisissa papereissa joutuu ilmoittamaan siviilisäädyn, mutta ei sitä tarvitse sukulaistädeille paljastaa.
Itselläni ei ollut polttareita koskaan. Se olisikin ollut naurettavaa, odotin näet esikoistamme. Siinähän sitä olisi voinut hillua ympäri kaupunkia tyyliin "vielä-oon-vapaa". Sopii sellaisellekin miehelle, joka ei jostain syystä saa jälkikasvua itse aikaiseksi. Olisipa se kiva ollut itse selvin päin katsella sitä humalaista polttariväkeä, kait siellä osallistujatkin tapaavat juoda.
Kukin järjestäköön häänsä tyylillään. Kunhan vain ei unohdu, että päämäärä on avioliitto, ei häät.
13.7.06
Yhdistystoiminnan ihanuus ja kurjuus
Lueskelin juuri ennen yhtä yhdistyksen kokousta mielipiteitä yhdistystoiminnasta (Äijäblogi). Monet asiat ovatkin totta. Yhdistysten jäsenet saattavat olla niin tottuneita vaatimaan palvelua, että helposti unohtavat, että lahjahevosen suuhun ei olekaan katsominen. Jos yhdistyksen toiminta pyörii vapaaehtoisvoimin, on varsin epäkohteliasta ruikuttaa, että se on huonosti järjestettyä. Joillekin taas yhdistyksen hallituksessa tietyn aseman saavuttaminen voi olla itseisarvo. Useimmissa yhdistyksissä kuitenkin virkoihin, joissa vaaditaan työpanosta, ahdistetaan henkilö, joka pistää kampoihin vähiten.
Eräässä yhdistyksessä tilanne kuitenkin on lähinnä absurdi. Se on kuin sähköpostilla kiertävät vitsit, joilla en ole koskaan kuvitellut olevan todenperää. Kuten "10 tapaa sabotoida kokouksia". Välillä harkitsin jopa kirjoittavani siitä oman blogin "Pohjolan paskin puheenjohtaja", mallin Pohjolan paskin pomo mukaan. Ehkäpä siitä ei kuitenkaan riitä aihetta kokonaan omaan blogiin.
Tässä muutamia esimerkkejä suoraan elävästä elämästä:
- PPP vaatii, että muut noudattavat tarkkaan kokousjärjestystä ja käytäntöjä, itse hän niistä viis veisaa.
- PPP valittaa, että kokoukset venyvät pitkiksi. Silti hän on itse äänessä 80% ajasta ja paasaa milloin mistäkin itsestäänselvyydestä. Ilmeisesti kaikkien muiden pitäisi ymmärtää pitää suunsa kiinni se loppukin aika.
- asiat on jo valmisteluvaiheessa tuotava hallitukseen, jolloin asian käsittely vie noin kolme kokousta. Ensin idean hyväksyttäminen, sitten asian valmistelu ja lopulta päätös. Näin yksinkertainenkin tarviketilaus tai vastaava kestää vaikka kuinka kauan. PPP ei tietenkään itse toimi tällä tavalla, vaan etenee jouhevasti suoraan päätökseen; aina muistamatta edes kertoa hallitukselle.
- PPP pimittää asioita tarkoituksella. Kaikki asiat eivät tule muun hallituksen tietoon ollenkaan tai tulevat vasta jälkeenpäin. Asiaa hoitavan henkilön olisi pitänyt muka tietää ne, vaikka PPP itse istuu asian päällä. Samaan kuvioon kuuluu se, että yhdistyksen sopimukset ovat vain suullisia, joten tieto niistä ei voisikaan siirtyä kuin telepaattisesti.
- PPP huomauttaa kaikista asioista vasta jälkeenpäin, mielellään julkisesti. Vaikka hänellä olisi asian valmistelun aikana ollut puolikin vuotta aikaa vaikuttaa siihen, hän isällisesti oikaisee väärinkäsityksiä vasta yhdistyksen vuosikokouksessa.
- pientä kiusantekoa PPP tekee jatkuvasti. Hänen tietokoneeltaan ei kuulemma saa mitään sähköisessä muodossa ulos, vaan kaikki nettiinkin tuleva materiaali saapuu paperilla kirjepostin mukana. Joku toinen sitten joutuu naputtelemaan ne koneelle uudestaan.
- kaikkiin toisten tekemiin asioihin PPP suhtautuu negatiivisesti. Uusiin ehdotuksiin, hänen vakiokommenttinsa alkaa "sillä tavalla me ei ainakaan voida tehdä". PPP etsii kaikesta huomautettavaa. Huomautuksia tulee kuulemma "laajalti jäsenistöltä ja hän vain välittää ne eteenpäin". Olemme laskeskelleet, että tämä laaja jäsenistö on lukumäärältään yksi tai kaksi henkilöä.
- PPP liittää toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Uutta tarviketta ei voi tilata, ennen kuin tarvikevaraston sijaintipaikka on päätetty. Sehän on juuri se uusi tarvike (kaikki 30 kpl), joka katkaisee kamelin selän.
- yhdistyksen puheenjohtajana PPP jatkaa pienen sisäpiirin tuen turvin. Ilmeisesti vain saadakseen rehvastella yhdistyksen puheenjohtajana. Tarvittaessa tätä asemaa puolustetaan vaikka raastuvassa.
Olin kyllä jotain näistä asioista kuullut aikaisemminkin, mutta koko totuus paljastui vasta liian myöhään. Itse asiassa ihmismieli on sellainen, että se tuntuu tietoisesti yrittävän unohtaa epämieluisia asioita. Tilanne koko karmeudessaan paljastui vasta, kun kirjoitin kokouksesta poissaolleelle ystävälleni yhteenvedon käsitellyistä asioista. Kun luin sen sähköpostin itse ennen lähettämistä, en ollut uskoa silmiäni. Mustaa valkoisella se oli kertakaikkiaan järkyttävää.
Eräässä yhdistyksessä tilanne kuitenkin on lähinnä absurdi. Se on kuin sähköpostilla kiertävät vitsit, joilla en ole koskaan kuvitellut olevan todenperää. Kuten "10 tapaa sabotoida kokouksia". Välillä harkitsin jopa kirjoittavani siitä oman blogin "Pohjolan paskin puheenjohtaja", mallin Pohjolan paskin pomo mukaan. Ehkäpä siitä ei kuitenkaan riitä aihetta kokonaan omaan blogiin.
Tässä muutamia esimerkkejä suoraan elävästä elämästä:
- PPP vaatii, että muut noudattavat tarkkaan kokousjärjestystä ja käytäntöjä, itse hän niistä viis veisaa.
- PPP valittaa, että kokoukset venyvät pitkiksi. Silti hän on itse äänessä 80% ajasta ja paasaa milloin mistäkin itsestäänselvyydestä. Ilmeisesti kaikkien muiden pitäisi ymmärtää pitää suunsa kiinni se loppukin aika.
- asiat on jo valmisteluvaiheessa tuotava hallitukseen, jolloin asian käsittely vie noin kolme kokousta. Ensin idean hyväksyttäminen, sitten asian valmistelu ja lopulta päätös. Näin yksinkertainenkin tarviketilaus tai vastaava kestää vaikka kuinka kauan. PPP ei tietenkään itse toimi tällä tavalla, vaan etenee jouhevasti suoraan päätökseen; aina muistamatta edes kertoa hallitukselle.
- PPP pimittää asioita tarkoituksella. Kaikki asiat eivät tule muun hallituksen tietoon ollenkaan tai tulevat vasta jälkeenpäin. Asiaa hoitavan henkilön olisi pitänyt muka tietää ne, vaikka PPP itse istuu asian päällä. Samaan kuvioon kuuluu se, että yhdistyksen sopimukset ovat vain suullisia, joten tieto niistä ei voisikaan siirtyä kuin telepaattisesti.
- PPP huomauttaa kaikista asioista vasta jälkeenpäin, mielellään julkisesti. Vaikka hänellä olisi asian valmistelun aikana ollut puolikin vuotta aikaa vaikuttaa siihen, hän isällisesti oikaisee väärinkäsityksiä vasta yhdistyksen vuosikokouksessa.
- pientä kiusantekoa PPP tekee jatkuvasti. Hänen tietokoneeltaan ei kuulemma saa mitään sähköisessä muodossa ulos, vaan kaikki nettiinkin tuleva materiaali saapuu paperilla kirjepostin mukana. Joku toinen sitten joutuu naputtelemaan ne koneelle uudestaan.
- kaikkiin toisten tekemiin asioihin PPP suhtautuu negatiivisesti. Uusiin ehdotuksiin, hänen vakiokommenttinsa alkaa "sillä tavalla me ei ainakaan voida tehdä". PPP etsii kaikesta huomautettavaa. Huomautuksia tulee kuulemma "laajalti jäsenistöltä ja hän vain välittää ne eteenpäin". Olemme laskeskelleet, että tämä laaja jäsenistö on lukumäärältään yksi tai kaksi henkilöä.
- PPP liittää toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Uutta tarviketta ei voi tilata, ennen kuin tarvikevaraston sijaintipaikka on päätetty. Sehän on juuri se uusi tarvike (kaikki 30 kpl), joka katkaisee kamelin selän.
- yhdistyksen puheenjohtajana PPP jatkaa pienen sisäpiirin tuen turvin. Ilmeisesti vain saadakseen rehvastella yhdistyksen puheenjohtajana. Tarvittaessa tätä asemaa puolustetaan vaikka raastuvassa.
Olin kyllä jotain näistä asioista kuullut aikaisemminkin, mutta koko totuus paljastui vasta liian myöhään. Itse asiassa ihmismieli on sellainen, että se tuntuu tietoisesti yrittävän unohtaa epämieluisia asioita. Tilanne koko karmeudessaan paljastui vasta, kun kirjoitin kokouksesta poissaolleelle ystävälleni yhteenvedon käsitellyistä asioista. Kun luin sen sähköpostin itse ennen lähettämistä, en ollut uskoa silmiäni. Mustaa valkoisella se oli kertakaikkiaan järkyttävää.
7.7.06
Tarina 1
Istun yksiössäni sohvalla. Kaljakaan ei maistu, vaan pullo lämpiää kädessäni liki koskemattomana. Televisio pauhaa taustalla, mutta en näe sitä, vaan katselen mitään näkemättömin silmin eteeni. Huomaan pohtivani, mitä perheeni mahtaa tällä hetkellä tehdä. Tai oikeammin ex-perheeni.
En vieläkään osaa sanoa, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ei sitä tavallisella ihmisellä niitä vaihtoehtoja niin montaa ole. Pitkää päivää tuli töissä tehtyä. Ex-puolisoni väitti, että pakenen perhettäni töihin. Olisin minä useinkin mieluummin kotiin tullut, mutta ei se vaan aina ole mahdollista. Työt on tehtävä silloin kun niitä on; ei sitä vapaatakaan voi ihan milloin vain ottaa. Vastuusta minulle palkkaa maksetaan, mutta sitä oli turha selittää kotona.
Kai sitä ainakin talo olisi pitänyt jättää rakentamatta. Raskastahan se oli, mutta kuvittelin sitä yhteiseksi haaveeksemme. Ei siinä tule romantiikka mieleen, jos on vielä illaksi nippu lautoja maalaamatta. Kaikista paperitöistä nyt puhumattakaan. Jos päivällä joutuu käymään rautakaupassa, on sekin aika tehtävä illasta sisälle töissä. Ei silloin parisuhteelle jää paljoa aikaa.
Ajattelin kuitenkin, että kivahan se on, jos edes toinen meistä ehtii harrastaa lasten kanssa ja tavata muita ihmisiä. Viimeistään tietysti viikonloppureissujen tullessa kuvaan olisi pitänyt arvata, että kyse on muustakin kuin pelkästä perhetutusta. Mustasukkaisuus vaan on niin ikävä piirre ihmisessä, että päätin ihan tietoisesti olla epäilemättä mitään.
Nyt siellä asuu uusioperhe meidän yhteisessä talossamme. Talossa, jossa minä käyn nykyisin vain vieraana ovella hakemassa lapseni kylään. Uusi elämä on kuulemma ihanaa. Kun on kumppani, joka on läsnä ja ehtii harrastaa yhdessä. Hyvähän se on siitä jatkaa, mihin minä jäin. Kuka sitä enää työnarkomaania kaipaa, paitsi talon lainaa lyhentämään. Onpahan edes lapsille perintöä, vaikka minulle siitä olikin varsin vähän iloa. Ex-puolisoni mielestä saan nyt toteuttaa itseäni rauhassa eli olla töissä aamusta iltaan. Siellä sitä tuleekin oltua. Kenelläpä sitä tyhjään asuntoon kiirettä olisi.
Yritän olla olematta katkera. Eihän kukaan luvannut, että elämä olisi reilua. Kyllä minä tämän jaksan, kunhan vain lapset eivät sano sitä uutta naista äidiksi.
En vieläkään osaa sanoa, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ei sitä tavallisella ihmisellä niitä vaihtoehtoja niin montaa ole. Pitkää päivää tuli töissä tehtyä. Ex-puolisoni väitti, että pakenen perhettäni töihin. Olisin minä useinkin mieluummin kotiin tullut, mutta ei se vaan aina ole mahdollista. Työt on tehtävä silloin kun niitä on; ei sitä vapaatakaan voi ihan milloin vain ottaa. Vastuusta minulle palkkaa maksetaan, mutta sitä oli turha selittää kotona.
Kai sitä ainakin talo olisi pitänyt jättää rakentamatta. Raskastahan se oli, mutta kuvittelin sitä yhteiseksi haaveeksemme. Ei siinä tule romantiikka mieleen, jos on vielä illaksi nippu lautoja maalaamatta. Kaikista paperitöistä nyt puhumattakaan. Jos päivällä joutuu käymään rautakaupassa, on sekin aika tehtävä illasta sisälle töissä. Ei silloin parisuhteelle jää paljoa aikaa.
Ajattelin kuitenkin, että kivahan se on, jos edes toinen meistä ehtii harrastaa lasten kanssa ja tavata muita ihmisiä. Viimeistään tietysti viikonloppureissujen tullessa kuvaan olisi pitänyt arvata, että kyse on muustakin kuin pelkästä perhetutusta. Mustasukkaisuus vaan on niin ikävä piirre ihmisessä, että päätin ihan tietoisesti olla epäilemättä mitään.
Nyt siellä asuu uusioperhe meidän yhteisessä talossamme. Talossa, jossa minä käyn nykyisin vain vieraana ovella hakemassa lapseni kylään. Uusi elämä on kuulemma ihanaa. Kun on kumppani, joka on läsnä ja ehtii harrastaa yhdessä. Hyvähän se on siitä jatkaa, mihin minä jäin. Kuka sitä enää työnarkomaania kaipaa, paitsi talon lainaa lyhentämään. Onpahan edes lapsille perintöä, vaikka minulle siitä olikin varsin vähän iloa. Ex-puolisoni mielestä saan nyt toteuttaa itseäni rauhassa eli olla töissä aamusta iltaan. Siellä sitä tuleekin oltua. Kenelläpä sitä tyhjään asuntoon kiirettä olisi.
Yritän olla olematta katkera. Eihän kukaan luvannut, että elämä olisi reilua. Kyllä minä tämän jaksan, kunhan vain lapset eivät sano sitä uutta naista äidiksi.
2.7.06
Elämää naistenlehdissä
Usein kuvittelen, että elämäni voisi olla samanlaista kuin naistenlehdissä, siis Kotiliedessä ja sen kaltaisissa. Tuntuu, että olotila, jossa huusholli olisi suht koht järjestyksessä ja muutkin tekemiset hanskassa, pitäisi olla saavutettavissa. Sitäpaitsi, jos käyn jossain kylässä vaikuttaa siltä, että heillä asiat olisivatkin niin.
Naistenlehtiä mukailevassa elämässäni:
- kävisin aamulla raikkaassa aamuilmassa lenkillä koirien kanssa. Palaisin kotiin valmistamaan ravitsevan ja terveellisen aamiaisen perheelleni.
- aamupalan valmistuessa pinkaisisin suihkuun, vaihtaisin tyylikkäät mutta asialliset työvaatteet ja laittaisin kevyen työmeikin.
- töissä olisin kaikesta tästä aamutouhusta huolimatta hyvissä ajoissa ennen kahdeksaa.
- työpäivän olisin tosi reipas ja söisin lounaaksi jotain kevyttä.
- iltapäivästä tulisin kaupan kautta kotiin, valmistaisin päivällisen.
- päivällisen jälkeen ryntäisin johonkin liikunnalliseen harrastukseen tai harrastaisin kotona jotain (kuten hioisin ja entisöisin sen keittiön pöydän joka on odottanut sitä jo pari vuotta keskellä tupaa)
- illalla kävisin rentouttavasti saunassa ja istahtaisin takkatulen ääreen lukemaan jotain uutuuskirjaa.
- kotityöt tekaisisin siinä ohimennen ja lapseni osallistuisivat niihin pyytämättä erikseen.
Kukin voi edelleen kuvitella tuohon tarinaan naistenlehtiin sopivat vaatteet, meikit ja sisustuksen.
Todellinen päiväni menee suunnilleen näin:
- aamulla väsyttää ja tulee noustua ylös vähän liian myöhään.
- koirat hoidan usein jotenkuten, eli päästän alapihalle ulos ja kaadan kuppeihin jotain syötävää (eli papanoita).
- aamupala kuittaantuu usein itselläni pelkällä kahvilla. Muu perhe etsiskelee syötäväksi mitä parhaaksi näkee.
- päälleni raapaisen jotain puoliksi siedettävää, meikkaaminen jää kokonaan väliin.
- pitkän työmatkan takia olen töissä hivenen myöhemmin kuin haluaisin olla.
- työpäivä nyt menee aika tavanomaisesti työnteossa. Usein se vain venähtää hieman pidemmäksi kuin toivoisin. Päivän aikana hoitelen muutamia omia asioitani ja erinäisiä vapaaehtoishommiin liittyviä juttuja. Netissäkin tulee roikuttua välillä.
- illasta tulen useimmiten kaupan kautta kotiin ja se ruokakin tulee tehtyä. Se osuus siis pitää paikkansa. Kello vain on tässä vaiheessa paljon enemmän kuin edellisessä kuvaelmassa.
- jos käyn jossain harrastuksissa menen niihin töistä suoraan ja sieltä tullessani ovat ne kaupat jo tässä vaiheessa helposti kiinni.
- kotityöt tuntuvat lähinnä väsytystaistelulta tai asemasodalta. Harvan tason pinta näkyy rojuista vapaana ja sekä likaista että puhdasta pyykkiä lojuu erinäisissä paikoissa.
- rentoutuminenkin tapahtuu useimmiten telkkarin ääressä kuin takkatulen loimussa.
Mistä syystä kuvittelen, että elämäni kuitenkin pitäisi olla tarkassa järjestyksessä? Erityisesti kun en kovin tarkkaa järjestystä edes kaipaa, sillä huomaan hankkivani lisää tekemistä, jos järjestyksen ylläpitoon uhkaisi löytyä aikaa. Kodikkaimmaksi oloni tunnen pienessä kaaoksessa. Elääkö teistä joku naistenlehtien elämää? Oikeasti? Elääkö kukaan? Pitäisikö niiden lukeminen ja television mainosten katselu lopettaa? Kun se saa aikaan vain tyytymättömyytta omaan elämääni.
Naistenlehtiä mukailevassa elämässäni:
- kävisin aamulla raikkaassa aamuilmassa lenkillä koirien kanssa. Palaisin kotiin valmistamaan ravitsevan ja terveellisen aamiaisen perheelleni.
- aamupalan valmistuessa pinkaisisin suihkuun, vaihtaisin tyylikkäät mutta asialliset työvaatteet ja laittaisin kevyen työmeikin.
- töissä olisin kaikesta tästä aamutouhusta huolimatta hyvissä ajoissa ennen kahdeksaa.
- työpäivän olisin tosi reipas ja söisin lounaaksi jotain kevyttä.
- iltapäivästä tulisin kaupan kautta kotiin, valmistaisin päivällisen.
- päivällisen jälkeen ryntäisin johonkin liikunnalliseen harrastukseen tai harrastaisin kotona jotain (kuten hioisin ja entisöisin sen keittiön pöydän joka on odottanut sitä jo pari vuotta keskellä tupaa)
- illalla kävisin rentouttavasti saunassa ja istahtaisin takkatulen ääreen lukemaan jotain uutuuskirjaa.
- kotityöt tekaisisin siinä ohimennen ja lapseni osallistuisivat niihin pyytämättä erikseen.
Kukin voi edelleen kuvitella tuohon tarinaan naistenlehtiin sopivat vaatteet, meikit ja sisustuksen.
Todellinen päiväni menee suunnilleen näin:
- aamulla väsyttää ja tulee noustua ylös vähän liian myöhään.
- koirat hoidan usein jotenkuten, eli päästän alapihalle ulos ja kaadan kuppeihin jotain syötävää (eli papanoita).
- aamupala kuittaantuu usein itselläni pelkällä kahvilla. Muu perhe etsiskelee syötäväksi mitä parhaaksi näkee.
- päälleni raapaisen jotain puoliksi siedettävää, meikkaaminen jää kokonaan väliin.
- pitkän työmatkan takia olen töissä hivenen myöhemmin kuin haluaisin olla.
- työpäivä nyt menee aika tavanomaisesti työnteossa. Usein se vain venähtää hieman pidemmäksi kuin toivoisin. Päivän aikana hoitelen muutamia omia asioitani ja erinäisiä vapaaehtoishommiin liittyviä juttuja. Netissäkin tulee roikuttua välillä.
- illasta tulen useimmiten kaupan kautta kotiin ja se ruokakin tulee tehtyä. Se osuus siis pitää paikkansa. Kello vain on tässä vaiheessa paljon enemmän kuin edellisessä kuvaelmassa.
- jos käyn jossain harrastuksissa menen niihin töistä suoraan ja sieltä tullessani ovat ne kaupat jo tässä vaiheessa helposti kiinni.
- kotityöt tuntuvat lähinnä väsytystaistelulta tai asemasodalta. Harvan tason pinta näkyy rojuista vapaana ja sekä likaista että puhdasta pyykkiä lojuu erinäisissä paikoissa.
- rentoutuminenkin tapahtuu useimmiten telkkarin ääressä kuin takkatulen loimussa.
Mistä syystä kuvittelen, että elämäni kuitenkin pitäisi olla tarkassa järjestyksessä? Erityisesti kun en kovin tarkkaa järjestystä edes kaipaa, sillä huomaan hankkivani lisää tekemistä, jos järjestyksen ylläpitoon uhkaisi löytyä aikaa. Kodikkaimmaksi oloni tunnen pienessä kaaoksessa. Elääkö teistä joku naistenlehtien elämää? Oikeasti? Elääkö kukaan? Pitäisikö niiden lukeminen ja television mainosten katselu lopettaa? Kun se saa aikaan vain tyytymättömyytta omaan elämääni.
29.6.06
Ystävistä ja tuttavista
Nyt kesäkuussa olen ottanut elämän vähän rennommin. Olen tavannut monta vanhaa ystävääni, joita en ole nähnyt aikoihin. Olen myös pitänyt tiiviimmin yhteyttä uudempienkin ystävien kanssa. Kaikkineen olen viettänyt sellaista normaalia elämää, jota monet ihmiset viettävät varmaan vakituiseen. Sellaiset ihmiset, jotka eivät käytä kaikkea aikaansa suorittamiseen.
Silti en aio tässäkään yhteydessä kokonaan hylätä suoritusteemaa, sillä parhaat ystäväni ovat sellaisia, jotka saavat minut ajattelemaan tai tekemään jotain uutta. Piristymään tavalla tai toisella, löytämään uuden näkökulman asioihin. Minusta paras ystävä on sellainen, jonka tapaamisen jälkeen on hyvä mieli. Mieluiten sellainen olotila, että näkee oman elämänsä positiivisessa valossa. Mielentila, jossa harkitsen jotain uutta asiaa tai harrastusta. Kuitenkin iloisella mielellä, en pakonomaisesti tai näyttämisen halusta, vaan sisäisestä tarpeesta tai pelkästään muuten vaan.
Viimeisen parin vuoden aikana olen ystävieni kautta:
- löytänyt uuden harrastuksen lemmikkien parissa ja sitä myöten paljon uusia ystäviä ihmisistä, joita en muuten olisi tavannut.
- löytänyt blogistaniaan.
- innostunut kirjoittamisesta.
- raahautunut kuntosalille ja terveellisempien elämäntapojen pariin.
- oppinut töissä positiivista asennetta ja ennakkovalmisteluiden ja viimeistellyn työjäljen merkityksen (suorittajalle se toki on vain lisää köyttä työnarkomanian tiellä).
- innostunut ammatillisesti uusista asioista ja kirjoittanut artikkelin lehteen.
- kaikkineen saanut iloa jokapäiväiseen elämään.
Mielestäni kyynikot ja jatkuvasti valittavat ovat ikäviä ihmisiä. Kyynisyys on tiettyyn pisteeseen asti hauskaa, mutta jatkuvana, ei mihinkään johtavana valituksena todella ikävystyttävää. Joskus toki itsekin juoruilen, mutta toisten ihmisten haukkuminen jatkuvana puheenaiheena ei sekään jaksa kiinnostaa. Olen tavannut sellaisenkin ihmisen, joka tarkkaan eritellen haukkui maan rakoon kaikki yhteiset tuttavamme. Kaikki. Väistämättä tuli mieleen se, että tuskin hän minustakaan puhuu imartelevaan sävyyn, jos en satu olemaan paikalla. Pidän enemmän ihmisistä, jotka näkevät toisissa positiivisen puolen. Toivoisin itsekin olevani sellainen.
Silti en aio tässäkään yhteydessä kokonaan hylätä suoritusteemaa, sillä parhaat ystäväni ovat sellaisia, jotka saavat minut ajattelemaan tai tekemään jotain uutta. Piristymään tavalla tai toisella, löytämään uuden näkökulman asioihin. Minusta paras ystävä on sellainen, jonka tapaamisen jälkeen on hyvä mieli. Mieluiten sellainen olotila, että näkee oman elämänsä positiivisessa valossa. Mielentila, jossa harkitsen jotain uutta asiaa tai harrastusta. Kuitenkin iloisella mielellä, en pakonomaisesti tai näyttämisen halusta, vaan sisäisestä tarpeesta tai pelkästään muuten vaan.
Viimeisen parin vuoden aikana olen ystävieni kautta:
- löytänyt uuden harrastuksen lemmikkien parissa ja sitä myöten paljon uusia ystäviä ihmisistä, joita en muuten olisi tavannut.
- löytänyt blogistaniaan.
- innostunut kirjoittamisesta.
- raahautunut kuntosalille ja terveellisempien elämäntapojen pariin.
- oppinut töissä positiivista asennetta ja ennakkovalmisteluiden ja viimeistellyn työjäljen merkityksen (suorittajalle se toki on vain lisää köyttä työnarkomanian tiellä).
- innostunut ammatillisesti uusista asioista ja kirjoittanut artikkelin lehteen.
- kaikkineen saanut iloa jokapäiväiseen elämään.
Mielestäni kyynikot ja jatkuvasti valittavat ovat ikäviä ihmisiä. Kyynisyys on tiettyyn pisteeseen asti hauskaa, mutta jatkuvana, ei mihinkään johtavana valituksena todella ikävystyttävää. Joskus toki itsekin juoruilen, mutta toisten ihmisten haukkuminen jatkuvana puheenaiheena ei sekään jaksa kiinnostaa. Olen tavannut sellaisenkin ihmisen, joka tarkkaan eritellen haukkui maan rakoon kaikki yhteiset tuttavamme. Kaikki. Väistämättä tuli mieleen se, että tuskin hän minustakaan puhuu imartelevaan sävyyn, jos en satu olemaan paikalla. Pidän enemmän ihmisistä, jotka näkevät toisissa positiivisen puolen. Toivoisin itsekin olevani sellainen.
28.6.06
Elämääni blogissa
Olen nyt kirjoitellut blogia viikon päivät. Avautuva maailma on mielenkiintoinen, kuljen vieläkin täällä paikoin kuin Liisa Ihmemaassa. Selailen ihmeissäni tätä kirjoa. Oman blogini aloitin varsin spontaanisti. Lähdin yksinkertaisesti kokeilemaan, miten blogi luodaan. Samalla kun siirryin näytöltä toiselle, jouduin päättämään nimimerkkini ja blogin nimen. Alta varttitunnin oli koko homma tehty, ilman suurempaa ajatusta vielä siitä, mitä blogiini kirjoittaisin. Automatkalla kotiin välähti mieleen muutamia aiheita, joista olen aikonut kirjoittaa joskus jonnekin. Blogini lähti muotoutumaan pikku hiljaa.
Edelleen tässä kirjoittamisessa mielenkiintoisinta on se, että harvoin tiedän itsekään, mihin juttu päättyy milloinkin. Joskus ajattelen alussa tiettyä sävyä, tiettyä sanomaa, tiettyä lopputulosta. Kun postaukseni on valmis, on lopputulos usein toisenlainen. Välillä luen omia kirjoituksiani hämmästyneenä, tuotako mieltä minä oikeasti olen? Olen joskus kuvitellut olevani feministi, se tosin on laantunut ajan myötä. Moni kirjoituksistani kuulostaa mielestäni jopa miehen kirjoittamilta. Tai ehkei sentään aivan siltä, mutta kuitenkin joltain muulta kuin kuvittelin.
Itse asiassa mielenkiinnolla odotan, mihin teemoihin, mihin tyyliin lopulta päädyn. Monet yhdistävät blogiinsa erilaisia asioita; päiväkirjaa, runoa, kertomuksia, valokuvia. Halutessaan niitä voi lukea teemoittain. Olen kuitenkin päättänyt jatkaa pääosin tätä samaa linjaa. Ajautuminen on yksi tapa päätyä lopputulokseen. On tämä kuitenkin enemmän omaa tyyliäni kuin joku muu.
Nimimerkkiäni pohdin joskus vieläkin. Aikuinen nainen kuulostaa Paula Koivuniemen laululta, enkä todellakaan pidä sitä esikuvanani. Nimimerkkini päätin sana kerrallaan. "Aikuinen" siksi, että elämäni ja suuri osa kirjoituksistani liittyy aikuisuuteen. Siihen, että olen jo aikuisen iässä, minulla on aikuisen vastuut ja velvollisuudet, eikä tässä aikuisuudessa mitään vikaa ole. "Nainen" siksi, että rooliini töissä ja kotona vaikuttaa kuitenkin hyvin voimakkaasti naisena oleminen, vaikka joskus kuvittelen omaavani androgyynin piirteitä. "Elämä" on valitsemani synonyymi arkipäivälle. Tällaista se minun elämäni on, tätä on elettävä.
En tiedä muuttuisiko tämä muuksi, jos olisin pohtinut blogiani ja nimimerkkiäni pitempään. "Vanha likainen mies" on hauska nimimerkki. Aivan omaa luokkaansa blogin teemana on "Sun äitis kirjoittaa meiän äitien blogit".
Ehkä odottaisin täällä enemmän aitoa palautetta. Ei pelkästään käsittelemieni aiheiden kirvoittamia kommentteja, vaan palautetta myös kirjoittamisesta. Ehkä täältä jostain blogistaniasta löytyy sellainenkin alue. Runotorstain jo löysin, mutta sieltäkin odottaisin enemmän keskustelua. Toisaalta olen kyllästynyt erilaisten keskustelupalstojen tyhjästä kinasteluun, en minä sitäkään kaipaa. Sitä tulin tänne blogistaniaan pakoon. Ei kukaan saa sanottua mitään, jos toiset teilaavat heti ja puuttuvat epäolennaisuuksiin. Parhaat tv-haastattelutkin ovat sellaisia, joissa haastateltavan annetaan puhua rauhassa.
terveisin "Paula Koivuniemi" *lauleskelee*
Edelleen tässä kirjoittamisessa mielenkiintoisinta on se, että harvoin tiedän itsekään, mihin juttu päättyy milloinkin. Joskus ajattelen alussa tiettyä sävyä, tiettyä sanomaa, tiettyä lopputulosta. Kun postaukseni on valmis, on lopputulos usein toisenlainen. Välillä luen omia kirjoituksiani hämmästyneenä, tuotako mieltä minä oikeasti olen? Olen joskus kuvitellut olevani feministi, se tosin on laantunut ajan myötä. Moni kirjoituksistani kuulostaa mielestäni jopa miehen kirjoittamilta. Tai ehkei sentään aivan siltä, mutta kuitenkin joltain muulta kuin kuvittelin.
Itse asiassa mielenkiinnolla odotan, mihin teemoihin, mihin tyyliin lopulta päädyn. Monet yhdistävät blogiinsa erilaisia asioita; päiväkirjaa, runoa, kertomuksia, valokuvia. Halutessaan niitä voi lukea teemoittain. Olen kuitenkin päättänyt jatkaa pääosin tätä samaa linjaa. Ajautuminen on yksi tapa päätyä lopputulokseen. On tämä kuitenkin enemmän omaa tyyliäni kuin joku muu.
Nimimerkkiäni pohdin joskus vieläkin. Aikuinen nainen kuulostaa Paula Koivuniemen laululta, enkä todellakaan pidä sitä esikuvanani. Nimimerkkini päätin sana kerrallaan. "Aikuinen" siksi, että elämäni ja suuri osa kirjoituksistani liittyy aikuisuuteen. Siihen, että olen jo aikuisen iässä, minulla on aikuisen vastuut ja velvollisuudet, eikä tässä aikuisuudessa mitään vikaa ole. "Nainen" siksi, että rooliini töissä ja kotona vaikuttaa kuitenkin hyvin voimakkaasti naisena oleminen, vaikka joskus kuvittelen omaavani androgyynin piirteitä. "Elämä" on valitsemani synonyymi arkipäivälle. Tällaista se minun elämäni on, tätä on elettävä.
En tiedä muuttuisiko tämä muuksi, jos olisin pohtinut blogiani ja nimimerkkiäni pitempään. "Vanha likainen mies" on hauska nimimerkki. Aivan omaa luokkaansa blogin teemana on "Sun äitis kirjoittaa meiän äitien blogit".
Ehkä odottaisin täällä enemmän aitoa palautetta. Ei pelkästään käsittelemieni aiheiden kirvoittamia kommentteja, vaan palautetta myös kirjoittamisesta. Ehkä täältä jostain blogistaniasta löytyy sellainenkin alue. Runotorstain jo löysin, mutta sieltäkin odottaisin enemmän keskustelua. Toisaalta olen kyllästynyt erilaisten keskustelupalstojen tyhjästä kinasteluun, en minä sitäkään kaipaa. Sitä tulin tänne blogistaniaan pakoon. Ei kukaan saa sanottua mitään, jos toiset teilaavat heti ja puuttuvat epäolennaisuuksiin. Parhaat tv-haastattelutkin ovat sellaisia, joissa haastateltavan annetaan puhua rauhassa.
terveisin "Paula Koivuniemi" *lauleskelee*
26.6.06
Tarua ja totta suorittamisesta, osa 1
Väite: Suorittaessaan ihminen pakenee todellista elämäänsä
Totta: Suorittamista voi käyttää pakotienä. Elämän voi täyttää erilaisilla pikkuaskareilla ja niitä voi käyttää tekosyynä. En voi nyt, alusvaatteet on silittämättä ja pakastepurkit järjestämättä. Askareet sopivat myös vallankäytön välineeksi. Koko perheen voi pakottaa taittelemaan lautasliinoja tai ajamaan trimmerillä kukkaistutusten reunoja. Pieniin asioihin keskittymällä voi välttyä suurilta. Olisinhan minä opiskellut toisen tutkinnon, mutta kun noihin kotitöihin menee niin paljon aikaa eikä äijä mokoma auta niissä. Kun touhuaa riittävästi, voi jopa unohtaa epämieluisia asioita.
Tarua: Mikä on "todellista elämää"? Mikä osa elämästä on todellisempaa kuin toinen? Kuka sen määrittelee? Suorittamista on monenlaista. Parhaimmillaan suorittaja saa oikeasti paljon aikaiseksi ja vapaa-aikaakin jää. Suorittamattomuus sohvalla maaten ja telkkaria katsellen tuskin nostaa kenenkään elämänlaatua. Suorittaminen ei ole paras tapa hoitaa ihmissuhteita, mutta suorittaja säästyy helposti aika monelta väärinkäsitykseltä. Kun asiat selvitetään heti, ei jää roikkumaan kauniita aikeita; asioita jotka olisi voinut sanoa ja tehdä, jos vain olisi saanut aikaiseksi. Etenkin kun nyt se on jo liian myöhäistä.
Ehdottomasti totta: Ihminen pystyy selittämään asiat aina parhain päin. Mikä tahansa asia on perusteltavissa, kun vain löytyy tarpeeksi tahtoa.
Totta: Suorittamista voi käyttää pakotienä. Elämän voi täyttää erilaisilla pikkuaskareilla ja niitä voi käyttää tekosyynä. En voi nyt, alusvaatteet on silittämättä ja pakastepurkit järjestämättä. Askareet sopivat myös vallankäytön välineeksi. Koko perheen voi pakottaa taittelemaan lautasliinoja tai ajamaan trimmerillä kukkaistutusten reunoja. Pieniin asioihin keskittymällä voi välttyä suurilta. Olisinhan minä opiskellut toisen tutkinnon, mutta kun noihin kotitöihin menee niin paljon aikaa eikä äijä mokoma auta niissä. Kun touhuaa riittävästi, voi jopa unohtaa epämieluisia asioita.
Tarua: Mikä on "todellista elämää"? Mikä osa elämästä on todellisempaa kuin toinen? Kuka sen määrittelee? Suorittamista on monenlaista. Parhaimmillaan suorittaja saa oikeasti paljon aikaiseksi ja vapaa-aikaakin jää. Suorittamattomuus sohvalla maaten ja telkkaria katsellen tuskin nostaa kenenkään elämänlaatua. Suorittaminen ei ole paras tapa hoitaa ihmissuhteita, mutta suorittaja säästyy helposti aika monelta väärinkäsitykseltä. Kun asiat selvitetään heti, ei jää roikkumaan kauniita aikeita; asioita jotka olisi voinut sanoa ja tehdä, jos vain olisi saanut aikaiseksi. Etenkin kun nyt se on jo liian myöhäistä.
Ehdottomasti totta: Ihminen pystyy selittämään asiat aina parhain päin. Mikä tahansa asia on perusteltavissa, kun vain löytyy tarpeeksi tahtoa.
25.6.06
Itse aiheutetusta kiireestä
Eilisen päivän vietin pihatöissä eli niitin polvenkorkuista ruohoa ja kitkin nokkosia. Olin jo viime viikon katsellut, että pakkohan pihalle on jotain tehdä. Pihamme ei ole vielä valmis, joten siellä ei voi pinnan epätasaisuuden takia käyttää ruohonleikkuria. Kasvustokin on kaikkea muuta kuin nurmikkoa. Niittäessäni ehdin taas miettiä tätä suorittamista.
Minulle tyypillisesti hommat kasaantuvat sen takia, että haluaisin tehdä ne viimeisen päälle kunnolla. Sen pakollisen lisäksi vielä sitä, tätä ja tota. Itse asiassa nurmikonkin olisin voinut niittää jo kertaalleen, vaikken olisi ehtinytkään haravoida. Jos niittää tarpeeksi ajoissa, ei sitä ruohoa sinne niin paljoa edes jää, että se siellä mitään haittaisi. Mutta kun pitää olla aikaa haravoida, leikata pensaat ja hankkia kukkaistutuksia. Sillä välin se ruoho ylttääkin jo polveen.
Muutamia asioita osaan jo hoitaa melko mutkattomasti. Yhdistyksen kesäretkelle ei oikeastaan tarvita kuin paikka, ilmoitus jäsentiedotteeseen ja menomatkalla jotain syötävää kaupasta. Ohjelman voi pahimpaan hätään keksiä paikan päällä. Jos muistaa, voi kotoa lähtiessä ottaa tikkataulun tai mölkyn mukaan. Jos järjestelyitä tekee tätä enemmän ei lopputulos ole välttämättä sen kummempi. Joka tapauksessa tilaisuutta ei kannata jättää pitämättä vain sen takia, ettei ehtinytkään suunnitella kaikkea viimeisen päälle: aarteenetsintää, leikkejä, pelejä, monipuolista ruokailua, seikkailurataa tms. Luonto itsessään ja kaunis ilma on seikkailu sekin.
Suosittelisin muillekin suorittajille tätä samaa. Mikä on se minimi, joka itse asiassa riittää? Jos joskus on aikaa, voi homman aina tehdä uudestaan ja lisäksi ne kaikki mahdolliset muut jutut mitä oli ajatellut. Eilen pikapesimme tyttäreni kanssa kuistin ikkunat ulkoa. Tyttäreni saippuoi ne lattialuutulla ja minä kuivasin lastan kanssa perässä. Ei se jälki nyt aivan ammattimaista ollut, mutta parempi kuin ei mitään. Aikaa meni reilu 10 minuuttia. Ikävä kyllä homma oli sen verran märkää, että sisätiloissa ei sama juttu onnistu, ainakaan sillä lattialuutulla.
Miehet tämän mutkattomuuden taitavat osata jo luonnostaan. Silloin voi kotipirttihirmu käydä motkottamassa "väärin sammutettu tulipalo".
Minulle tyypillisesti hommat kasaantuvat sen takia, että haluaisin tehdä ne viimeisen päälle kunnolla. Sen pakollisen lisäksi vielä sitä, tätä ja tota. Itse asiassa nurmikonkin olisin voinut niittää jo kertaalleen, vaikken olisi ehtinytkään haravoida. Jos niittää tarpeeksi ajoissa, ei sitä ruohoa sinne niin paljoa edes jää, että se siellä mitään haittaisi. Mutta kun pitää olla aikaa haravoida, leikata pensaat ja hankkia kukkaistutuksia. Sillä välin se ruoho ylttääkin jo polveen.
Muutamia asioita osaan jo hoitaa melko mutkattomasti. Yhdistyksen kesäretkelle ei oikeastaan tarvita kuin paikka, ilmoitus jäsentiedotteeseen ja menomatkalla jotain syötävää kaupasta. Ohjelman voi pahimpaan hätään keksiä paikan päällä. Jos muistaa, voi kotoa lähtiessä ottaa tikkataulun tai mölkyn mukaan. Jos järjestelyitä tekee tätä enemmän ei lopputulos ole välttämättä sen kummempi. Joka tapauksessa tilaisuutta ei kannata jättää pitämättä vain sen takia, ettei ehtinytkään suunnitella kaikkea viimeisen päälle: aarteenetsintää, leikkejä, pelejä, monipuolista ruokailua, seikkailurataa tms. Luonto itsessään ja kaunis ilma on seikkailu sekin.
Suosittelisin muillekin suorittajille tätä samaa. Mikä on se minimi, joka itse asiassa riittää? Jos joskus on aikaa, voi homman aina tehdä uudestaan ja lisäksi ne kaikki mahdolliset muut jutut mitä oli ajatellut. Eilen pikapesimme tyttäreni kanssa kuistin ikkunat ulkoa. Tyttäreni saippuoi ne lattialuutulla ja minä kuivasin lastan kanssa perässä. Ei se jälki nyt aivan ammattimaista ollut, mutta parempi kuin ei mitään. Aikaa meni reilu 10 minuuttia. Ikävä kyllä homma oli sen verran märkää, että sisätiloissa ei sama juttu onnistu, ainakaan sillä lattialuutulla.
Miehet tämän mutkattomuuden taitavat osata jo luonnostaan. Silloin voi kotipirttihirmu käydä motkottamassa "väärin sammutettu tulipalo".
24.6.06
Vaihtelua: persoonallisuustesti
"Olet itsenäinen, looginen ihminen, jolla on sisäinen ideoiden ja mahdollisuuksien maailma. Toisten mielestä olet rauhallisen itsevarma, toisinaan jopa jääräpäinen, nykyisten olojen arvostelija, joka on vakuuttunut siitä, että asioita ja tulevaisuutta voi muuttaa. Kun asioita, teorioita, järjestelmiä tai olosuhteita tarvitsee muuttaa, on ihmistyyppisi kulissien takana tekemässä tarvittavia muutoksia. Kaltaisesti ihmiset vetävät helposti muitakin mukaansa kohti omaa päämääräänsä. Toisten mielestä olet joko inspiroiva tai sitten sinulla on heidän mielestään päähänpinttymä. Tämä mielipide riippuu siitä, miltä kannalta he toimiasi tutkivat. Olet sisäänpäin kääntyvä, ja toisinaan jopa ujo, ja luotat sekä loogiseen analyysiin että sisäiseen intuitioosi kun teet päätöksiä ja tärkeitä ratkaisuja. Tunteikkaampien ihmisten mielestä olet viileä, ja käytännönläheisten mielestä voit olla epärealistinen, mutta välität ainoastaan sellaisten ihmisten mielipiteistä jotka omasta mielestäsi ovat älykkäitä. Menestyt useissa ammateissa, sekä matemaattisilla että filosofisilla ja kirjallisuuteen liittyvillä aloilla. Parhaiten olet kotonasi teoreettisissa, analyyttisissä ja metodologisissa alueissa. "
Mielenkiintoinen tulos. Tämän voi tehdä netissä osoitteessa http://www.netello.com/persoonallisuus_testi.php
Tekemiseen meni 2 minuuttia ja testi on ilmainen. Yhdenlaista testiä olin tekemässä koko päivän tänä keväänä. Tulos ei paljoakaan poikennut tästä. Se on sitä kustannustehokkuutta.
Mielenkiintoinen tulos. Tämän voi tehdä netissä osoitteessa http://www.netello.com/persoonallisuus_testi.php
Tekemiseen meni 2 minuuttia ja testi on ilmainen. Yhdenlaista testiä olin tekemässä koko päivän tänä keväänä. Tulos ei paljoakaan poikennut tästä. Se on sitä kustannustehokkuutta.
23.6.06
Kaikkea voi suorittaa
Suorittaminen on kiitollinen laji, sillä sen voi liittää kaikkiin elämänalueisiin. Sitä voi soveltaa töissä, kotona ja vapaa-aikana - ihmissuhteitakaan unohtamatta. Todellinen suorittaja ei hellitä hetkeksikään ja silloinkin kun hellittää, on sekin ennalta harkittua. Suunnitelmallinen suorittaja pystyy arvioimaan, että ihminen ei kaiken aikaa jaksa suorittaa joka asiaa, joten joskus on hellitettävä jostain. Suorittaja tietysti hellittää niistä asioista, joissa suorittaminen on vaikeaa, vähämerkityksistä tai kannattamatonta. Niinpä näennäinen suorittamattomuus voikin olla harkittua, jos se on siinä tilanteessa tehokkain toimintatapa.
Tämä voi kuulostaa vaikeasti hahmotettavalta, mutta kanssasuorittajani varmaan ymmärsivät jo edellisestä. Muille voin antaa tässä muutamia esimerkkejä:
- poikaystävän valinnassa empiiriset menetelmät ovat tehokkaampia kuin analyyttinen ennalta suunniteltu kriteeristö. Jos määrittelee etukäteen liudan kriteereitä, tulee helposti rajattua paras valinta jo ehdokasasettelussa. Miksi miehen pitäisi vaikkapa olla naista pitempi? Etkö itse ylety ylähyllylle vai? Entä koulutempi, paremmissa duuneissa? Silloin olet varmaan tulevaisuudessa itse kotona lasten kanssa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lisäksi jotkut tutkimukset väittävät, että ihmisen alitajunta valitsee elämänkumppanin hajun perusteella. Todellisen laskelmoivan suorittajan johtopäätös on siis antaa tapahtumien viedä mukanaan.
- ihmisen on hellitettävä suorittaminen joskus, jotta jaksaa suorittaa niitä tärkeimpiä asioita senkin edestä. Hellittämisen voi silti tehdä harkiten. Jos istuu iltaa kavereiden kanssa, kannattaako tyytyä kahteen olueeseen, jotta jaksaisi seuraavana aamuna mapittaa maksetut laskut, jotka ovat odottaneet tätä toimenpidettä jo joitain viikkoja? Kärsivän marttyyrin asenne laskee suorituskykyä. Suorittajan pitää jakaa voimavaransa siten, että jaksaa pysyä iloisen tehokkaana suurimman osan ajasta.
Kaiken voi siis tehdä harkiten. Joskus sitä tietysti ärsyyntyy ympäristön epärationaalisuudesta. Paljon on toki kirjoitettu naisen logiikasta, mutta todellinen suorittaja voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan miehen logiikasta. Miten niin epärationaalinen olento pysyy edes hengissä?
Suorittamisesta voi myös parantua, ainakin osittain. En tiedä, onko se viisastumista vai yksinkertaisesti vanhuutta. Vanhuksethan kuulemma puolustelevat jaksamattomuuden aiheuttamaa alentunutta elämänlaatuaan sillä, että enhän minä nyt tämän kummempaa tarvitse. Menee se hernekeitto kylmänäkin; siinä on ihan sama ravintoarvo.
Itselleni kulmakivi on ollut lemmikin hankinta. Lemmikin, joka on kotimaansa munkkien salajuoni länsimaisen ihmisen henkistyttämiseksi. Kun painan otsani koirani karvaista otsaa vasten tiedän, mikä on maailman tärkein asia: katsella kuistilla maailman menoa.
Joko lisääntyneiden perheenjäsenten (tai yksinkertaisesti vanhuuden vetämättömyyden) johdosta, voin luetella muutamia esimerkkejä, jotka eivät olisi onnistuneet minulta aikaisemmin:
- en palauta kirjoja enää aina ajoissa kirjastoon. En välttämättä muista uusia niitä edes netin kautta. Kerran, kun tilanne vähän repsahti maksoin sakkoja 46 euroa ja totesin vain tyynesti, että lienee edelleen halvempaa kuin ostaa kirjat omaksi.
- en välttämättä varaa aikaa hammaslääkäriin pienimmänkin oireen ilmetessä. Lapsenahan meidät kaikki on peloteltu sillä, kuinka nopeasti reiät kasvavat ja leviävät hampaasta toiseen. Tosiasiassa nykyisin reiän alkua voidaan seurata pitkäänkin ennen kuin se paikataan. Muutama kuukausi ja puolikin vuotta ei tunnu missään, jos ei ole aivan akuuttia ongelmaa.
- tekemättömistä töistä huolimatta ehdin kaikkiin haluamiini lemmikkitapaamisiin ja pystyn istumaan siellä kiireettömästi jaarittelemassa kahvikupin ääressä vaikka kuinka pitkään, ilman että minulla olisi suunniteltuna muuta menoa ja tekemistä, johon jo täytyy rientää.
- pystyn kaikessa rauhassa kirjoittelemaan blogiani vaikka minulla on paritkin kotisivujen päivitykset roikkumassa. Puhumattakaan tuolla selkäni takana odottavista kotitöistä.
Parantuminen on siis mahdollista, tai ainakin asioiden selittely. Pitäisikö meidän perustaa oma AA-kerho? Joku Painonvartijoiden kaltainen tapaamispaikka, jossa kukin voisi kirjata ylös ne asiat, jotka kykeni jättämään tekemättä?
Tämä voi kuulostaa vaikeasti hahmotettavalta, mutta kanssasuorittajani varmaan ymmärsivät jo edellisestä. Muille voin antaa tässä muutamia esimerkkejä:
- poikaystävän valinnassa empiiriset menetelmät ovat tehokkaampia kuin analyyttinen ennalta suunniteltu kriteeristö. Jos määrittelee etukäteen liudan kriteereitä, tulee helposti rajattua paras valinta jo ehdokasasettelussa. Miksi miehen pitäisi vaikkapa olla naista pitempi? Etkö itse ylety ylähyllylle vai? Entä koulutempi, paremmissa duuneissa? Silloin olet varmaan tulevaisuudessa itse kotona lasten kanssa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lisäksi jotkut tutkimukset väittävät, että ihmisen alitajunta valitsee elämänkumppanin hajun perusteella. Todellisen laskelmoivan suorittajan johtopäätös on siis antaa tapahtumien viedä mukanaan.
- ihmisen on hellitettävä suorittaminen joskus, jotta jaksaa suorittaa niitä tärkeimpiä asioita senkin edestä. Hellittämisen voi silti tehdä harkiten. Jos istuu iltaa kavereiden kanssa, kannattaako tyytyä kahteen olueeseen, jotta jaksaisi seuraavana aamuna mapittaa maksetut laskut, jotka ovat odottaneet tätä toimenpidettä jo joitain viikkoja? Kärsivän marttyyrin asenne laskee suorituskykyä. Suorittajan pitää jakaa voimavaransa siten, että jaksaa pysyä iloisen tehokkaana suurimman osan ajasta.
Kaiken voi siis tehdä harkiten. Joskus sitä tietysti ärsyyntyy ympäristön epärationaalisuudesta. Paljon on toki kirjoitettu naisen logiikasta, mutta todellinen suorittaja voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan miehen logiikasta. Miten niin epärationaalinen olento pysyy edes hengissä?
Suorittamisesta voi myös parantua, ainakin osittain. En tiedä, onko se viisastumista vai yksinkertaisesti vanhuutta. Vanhuksethan kuulemma puolustelevat jaksamattomuuden aiheuttamaa alentunutta elämänlaatuaan sillä, että enhän minä nyt tämän kummempaa tarvitse. Menee se hernekeitto kylmänäkin; siinä on ihan sama ravintoarvo.
Itselleni kulmakivi on ollut lemmikin hankinta. Lemmikin, joka on kotimaansa munkkien salajuoni länsimaisen ihmisen henkistyttämiseksi. Kun painan otsani koirani karvaista otsaa vasten tiedän, mikä on maailman tärkein asia: katsella kuistilla maailman menoa.
Joko lisääntyneiden perheenjäsenten (tai yksinkertaisesti vanhuuden vetämättömyyden) johdosta, voin luetella muutamia esimerkkejä, jotka eivät olisi onnistuneet minulta aikaisemmin:
- en palauta kirjoja enää aina ajoissa kirjastoon. En välttämättä muista uusia niitä edes netin kautta. Kerran, kun tilanne vähän repsahti maksoin sakkoja 46 euroa ja totesin vain tyynesti, että lienee edelleen halvempaa kuin ostaa kirjat omaksi.
- en välttämättä varaa aikaa hammaslääkäriin pienimmänkin oireen ilmetessä. Lapsenahan meidät kaikki on peloteltu sillä, kuinka nopeasti reiät kasvavat ja leviävät hampaasta toiseen. Tosiasiassa nykyisin reiän alkua voidaan seurata pitkäänkin ennen kuin se paikataan. Muutama kuukausi ja puolikin vuotta ei tunnu missään, jos ei ole aivan akuuttia ongelmaa.
- tekemättömistä töistä huolimatta ehdin kaikkiin haluamiini lemmikkitapaamisiin ja pystyn istumaan siellä kiireettömästi jaarittelemassa kahvikupin ääressä vaikka kuinka pitkään, ilman että minulla olisi suunniteltuna muuta menoa ja tekemistä, johon jo täytyy rientää.
- pystyn kaikessa rauhassa kirjoittelemaan blogiani vaikka minulla on paritkin kotisivujen päivitykset roikkumassa. Puhumattakaan tuolla selkäni takana odottavista kotitöistä.
Parantuminen on siis mahdollista, tai ainakin asioiden selittely. Pitäisikö meidän perustaa oma AA-kerho? Joku Painonvartijoiden kaltainen tapaamispaikka, jossa kukin voisi kirjata ylös ne asiat, jotka kykeni jättämään tekemättä?
22.6.06
...mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset
Joskus tulee mieleen olisinko työelämässä pitemmällä, jos olisin mies. Sitä ei voi koskaan tietää. Olen nähnyt miehiä, jotka ovat minua urallaan edellä, mutta myös heitä, jotka ovat jäljessä. Minulla on koulutusta varsin paljon, enemmän kuin useimmilla. Koulutus onkin tietyn rajan jälkeen otettava harrastuksena. Uraa se ei välttämättä edistä.
Työelämän ja kodin yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Miehille se kyllä on paljon vaikeampaa. Lapsiin liittyvissä asioissa miesten epätasa-arvo näkyy eniten. Kun mieheni tutustutti esikoistamme päiväkotiin, olivat tarhan tädit kuulemma avoimen kiusaantuneita. Lopuksi he olivat tokaisseet "jos sun vaimo voisi soittaa meille". Minä vai? Sopiakseni lapsen tutustumispäivistä, kun asia ei oikeastaan minulle kuulu? Miesvaltaisessa työpaikassa taasen sain kehuja sovinistiesimieheltäni, kun pystyn ihan täysipainoisesti hoitamaan työni, vaikka minulla on perhettä ja lapsia. Veikkaan, että miespuoliset kolleegani vastaavassa tilanteessa eivät tällaista palautetta tule kuulemaan.
Räikeintä epätasa-arvo on lasten huoltajuuskysymyksissä. Jos tulee esille, että avioerotilanteessa mies haluaisi huoltajuuden, pitävät naiset asiaa pöyristyttävänä. Minullekin ovat naispuoliset tuttavani oikein kummastelleet, että eikö olekin törkeää, että jonkun mies yrittää lapsia itselleen. Niin kuin lasten huoltajuuden haluaminen olisi rikos tai vähintään rikoksen yritys. Minä en ole samaa mieltä kuin kanssasisareni. Mieheni on kuitenkin lasteni isä, miksi hän muuttuisi niin kelvottomaksi vain siksi, että parisuhteemme päättyisi. Ymmärrän kyllä, että tilanteet ovat erilaisia. Silti ihmettelen sitä, että näissä keskustelussa sallittuihin repliikkeihin ei kuulu "ei kait niillä lapsilla mitään hätää olisi isänkään kanssa". Niin ei saa sanoa. Ei kukaan.
Työelämän ja kodin yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Miehille se kyllä on paljon vaikeampaa. Lapsiin liittyvissä asioissa miesten epätasa-arvo näkyy eniten. Kun mieheni tutustutti esikoistamme päiväkotiin, olivat tarhan tädit kuulemma avoimen kiusaantuneita. Lopuksi he olivat tokaisseet "jos sun vaimo voisi soittaa meille". Minä vai? Sopiakseni lapsen tutustumispäivistä, kun asia ei oikeastaan minulle kuulu? Miesvaltaisessa työpaikassa taasen sain kehuja sovinistiesimieheltäni, kun pystyn ihan täysipainoisesti hoitamaan työni, vaikka minulla on perhettä ja lapsia. Veikkaan, että miespuoliset kolleegani vastaavassa tilanteessa eivät tällaista palautetta tule kuulemaan.
Räikeintä epätasa-arvo on lasten huoltajuuskysymyksissä. Jos tulee esille, että avioerotilanteessa mies haluaisi huoltajuuden, pitävät naiset asiaa pöyristyttävänä. Minullekin ovat naispuoliset tuttavani oikein kummastelleet, että eikö olekin törkeää, että jonkun mies yrittää lapsia itselleen. Niin kuin lasten huoltajuuden haluaminen olisi rikos tai vähintään rikoksen yritys. Minä en ole samaa mieltä kuin kanssasisareni. Mieheni on kuitenkin lasteni isä, miksi hän muuttuisi niin kelvottomaksi vain siksi, että parisuhteemme päättyisi. Ymmärrän kyllä, että tilanteet ovat erilaisia. Silti ihmettelen sitä, että näissä keskustelussa sallittuihin repliikkeihin ei kuulu "ei kait niillä lapsilla mitään hätää olisi isänkään kanssa". Niin ei saa sanoa. Ei kukaan.
20.6.06
Mikä on tervettä itsekkyyttä?
Esiäiteihimme verrattuna meitä nykyisin opetetaan mediassa ja ystävien kesken, että "pitäisimme puolemme". Emmehän halua enää olla sorrettuja. Mekin olemme ihmisiä. joilla on oikeus omiin toiveisiin ja vapaa-aikaan. Tämä on kuin mantra, jota hoetaan tilanteesssa kuin tilanteessa. Riippumatta siitä, onko vaakakuppi jo kääntynyt toiseen asentoon.
Vuosia sitten korjasin silloisen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni, villapaidan hihoja. Eräs tuttavani kysyi, että olemmeko sopineet mitä poikaystäväni tekee vastavuoroisesti minulle. Hämmästyneenä tokaisin vain, että "öh tota....ei....". Emme silloin laskeneet näitä pikku palveluksia, emmekä laske nytkään. Toisaalta olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että, jos tilanne on kovin vääristynyt, ei ole ollenkaan hullumpi idea pitää vaikka viikon ajan kirjaa kunkin tekemisistä. Silti kymmenien vuosien ajalta sen laskeminen, kuka tässä hyötyy ja kenestäkin, ei ole varmaankaan rakentavaa. Itse asiassa tuo tuttavani on eronnut jo toisesta parisuhteestaan, minä olen vielä tässä ensimmäisessä. Siinä, jossa niitä hihoja korjattiin.
Jos seuraa parisuhteiden tilannetta keskustelupalstoilta, vastaan tulee kaksi ääripäätä. Toisilla on parisuhteessa ongelmana se, että mies vie roskapussin kohta, ei heti. Toisissa taas puntit eivät lyhyenkään kuvauksen perusteella ole todellakaan tasan. Molemmille näissä keskusteluissa annetaan yleensä samat neuvot "pidä pintasi, älä anna periksi, puolusta itseäsi". Joskus tekisi mieli kysyä, että ai ketä vastaan.
Vaikka sinänsä kannatankin tasa-arvoa, huomaan olevani huomattavasti tiukempi naisia kohtaan. Kyllä se itsekkyys on joskus aika ilmeistä. Jos maailman tärkein asia on omat menot ja itse asetetut säännöt, tulee väkisinkin mieleen, että ei se niin mukavaa taida olla asua tuossa taloudessa.
Tätä kirjoitustani lukiessaan kukin meistä asettanee itsensä johonkin kategoriaan, useimmat kai ennemmin alistetuksi kynnysmatoksi kuin koko perhettä kauhun vallassa pitäväksi pirttihirmuksi. Mikä on totuus kenenkin kohdalla? Varmaan jotain siltä väliltä. Itse teen toki suuren osan kotitöistämme ja huolehdin ohimennen juoksevat asiat. Toisaalta saan yleensäkin enemmän aikaan kuin muut, pitäisikö sen takia ruveta riehumaan kotona? Ja kuten edellisestä kirjoituksestani voitte päätellä, istuu se pirttihirmun roolikin oikein hyvin.
Vuosia sitten korjasin silloisen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni, villapaidan hihoja. Eräs tuttavani kysyi, että olemmeko sopineet mitä poikaystäväni tekee vastavuoroisesti minulle. Hämmästyneenä tokaisin vain, että "öh tota....ei....". Emme silloin laskeneet näitä pikku palveluksia, emmekä laske nytkään. Toisaalta olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että, jos tilanne on kovin vääristynyt, ei ole ollenkaan hullumpi idea pitää vaikka viikon ajan kirjaa kunkin tekemisistä. Silti kymmenien vuosien ajalta sen laskeminen, kuka tässä hyötyy ja kenestäkin, ei ole varmaankaan rakentavaa. Itse asiassa tuo tuttavani on eronnut jo toisesta parisuhteestaan, minä olen vielä tässä ensimmäisessä. Siinä, jossa niitä hihoja korjattiin.
Jos seuraa parisuhteiden tilannetta keskustelupalstoilta, vastaan tulee kaksi ääripäätä. Toisilla on parisuhteessa ongelmana se, että mies vie roskapussin kohta, ei heti. Toisissa taas puntit eivät lyhyenkään kuvauksen perusteella ole todellakaan tasan. Molemmille näissä keskusteluissa annetaan yleensä samat neuvot "pidä pintasi, älä anna periksi, puolusta itseäsi". Joskus tekisi mieli kysyä, että ai ketä vastaan.
Vaikka sinänsä kannatankin tasa-arvoa, huomaan olevani huomattavasti tiukempi naisia kohtaan. Kyllä se itsekkyys on joskus aika ilmeistä. Jos maailman tärkein asia on omat menot ja itse asetetut säännöt, tulee väkisinkin mieleen, että ei se niin mukavaa taida olla asua tuossa taloudessa.
Tätä kirjoitustani lukiessaan kukin meistä asettanee itsensä johonkin kategoriaan, useimmat kai ennemmin alistetuksi kynnysmatoksi kuin koko perhettä kauhun vallassa pitäväksi pirttihirmuksi. Mikä on totuus kenenkin kohdalla? Varmaan jotain siltä väliltä. Itse teen toki suuren osan kotitöistämme ja huolehdin ohimennen juoksevat asiat. Toisaalta saan yleensäkin enemmän aikaan kuin muut, pitäisikö sen takia ruveta riehumaan kotona? Ja kuten edellisestä kirjoituksestani voitte päätellä, istuu se pirttihirmun roolikin oikein hyvin.
19.6.06
Naiseus on asennetta
Jotta meitä pidettäisiin naisena ja naisellisena, se edellyttää asennetta. Ei kuitenkaan sellaista asennetta, josta sanotaan "siinä on asennetta". Se lause on varattu miehiä varten. Naisellinen asenne on välittää mitä muut ajattelevat. Kuulostaako kauniilta? On kuitenkin eri asia huolehtia lähimmäisistään kuin miettiä mitä he ajattelevat sinusta. Onko naiseus siis puhtainta suomalaisuutta; olla aina huolissaan siitä mitä muut ajattelevat?
Miksi sitten kamppailemme erilaisissa naistenlehtien ehdottamissa puuhissa? Kuntoilussa, kauneudenhoidossa, ties minkä pikku vinkkien kanssa, joiden tarkoitus on piristää parisuhdetta tai löytää se unelmien prinssi. Ei se mitään auta. Olen noudattanut ulkoisia tunnusmerkkejä. Leipomani pulla on jopa kuuluisaa, lapset on rintaruokittu vaikka kuinka vanhaksi asti jne. Se on se "väärä asenne", joka pilaa vaikutelman. Minulla on tästä todistusaineistoakin. Vaikka anoppi istuisi leipomani pulla suussa, hän ilmaisen reseptivihon nähdessään pohtii, että se toinen miniä voisi olla kiinnostunut siitä. Sitä asennetta kun ei korjaa mikään määrä itse leivottua pullaa; kokeiltu on. Tosin väärään asenteesen kuuluu, ettei siitä välitä.
Toisaalta yksi omimpia roolejani on ollut ja on edelleen äitinä oleminen. Noille pikkuisille (ja nyt jo vähän isommille) kun ei kukaan ole kertonut millainen äidin kuuluu olla. Kyllä, olette oikeassa, kuvioon kuuluu anopin ja etenkin oman äidin pitäminen käsivarren mitan päässä.
Toisenlaisen vaihtoehdon voisi löytää kansantieteestä. On siellä esimerkkejä; Niskavuoren emäntä ja Louhi Pohjan Akka harvahammas. Elinvoimaista ja perinteistä. Siinä sitä on pidetty kurissa työväki, palkolliset ja äijäkin samantien. Sovitaan, että omat esikuvani ovat sieltä.
Miksi sitten kamppailemme erilaisissa naistenlehtien ehdottamissa puuhissa? Kuntoilussa, kauneudenhoidossa, ties minkä pikku vinkkien kanssa, joiden tarkoitus on piristää parisuhdetta tai löytää se unelmien prinssi. Ei se mitään auta. Olen noudattanut ulkoisia tunnusmerkkejä. Leipomani pulla on jopa kuuluisaa, lapset on rintaruokittu vaikka kuinka vanhaksi asti jne. Se on se "väärä asenne", joka pilaa vaikutelman. Minulla on tästä todistusaineistoakin. Vaikka anoppi istuisi leipomani pulla suussa, hän ilmaisen reseptivihon nähdessään pohtii, että se toinen miniä voisi olla kiinnostunut siitä. Sitä asennetta kun ei korjaa mikään määrä itse leivottua pullaa; kokeiltu on. Tosin väärään asenteesen kuuluu, ettei siitä välitä.
Toisaalta yksi omimpia roolejani on ollut ja on edelleen äitinä oleminen. Noille pikkuisille (ja nyt jo vähän isommille) kun ei kukaan ole kertonut millainen äidin kuuluu olla. Kyllä, olette oikeassa, kuvioon kuuluu anopin ja etenkin oman äidin pitäminen käsivarren mitan päässä.
Toisenlaisen vaihtoehdon voisi löytää kansantieteestä. On siellä esimerkkejä; Niskavuoren emäntä ja Louhi Pohjan Akka harvahammas. Elinvoimaista ja perinteistä. Siinä sitä on pidetty kurissa työväki, palkolliset ja äijäkin samantien. Sovitaan, että omat esikuvani ovat sieltä.
Raivohulluuden syntylähteillä
Luin tänään erilaisia blogeja ja päätin, että minunkin on saatava oma. Ei siinä mitään, etteikö töitä ja harrastuksia olisi jo joka sormelle. Vieläpä kun ne tekemiset sisältävät muutenkin tietokoneen ääressä istumista. Minähän se kätevästi teen tällä koneella sitä sun tätä, niin tulee suostuttua kaikenlaiseen. Sitä sitten voi katua myöhemmin.
Niinpä blogini teema on erilaisten suorituspaineiden, tekemättämien töiden, erilaisten vaatimusten, yleensäkin koko paletin hallinta. Vaatimuksia ja toiveita tulee sekä keksittyä itse (perheeni mielestä kyse on henkilökohtaisesta mielenvikaisuudesta) että niitä tulee ulkoa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota. Moneenkaan asiaan ei mene paljoa aikaa, mutta kyllä niihin sitä yhteensä kuluu.
Muistaako kukaan sen lehtimainoksen, jossa lueteltiin nykyihmisen velvollisuuksia? Pitää kuntoilla, pitää laihduttaa, pitää olla enemmän lasten kanssa jne. jne. Se sopii hyvin teemakseni. Ajattelin kirjoittaa tänne asioita, joiden suhteen suunnittelen "parannusta". Osan kanssa parannusta nykytilanteeseen onkin se, että jatkossa voisin viitata koko asialle tietoisesti kintaalla.
Tervetuloa mukaan matkalleni sisäiseen (ja ulkoiseen) kasvuun!
Niinpä blogini teema on erilaisten suorituspaineiden, tekemättämien töiden, erilaisten vaatimusten, yleensäkin koko paletin hallinta. Vaatimuksia ja toiveita tulee sekä keksittyä itse (perheeni mielestä kyse on henkilökohtaisesta mielenvikaisuudesta) että niitä tulee ulkoa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota. Moneenkaan asiaan ei mene paljoa aikaa, mutta kyllä niihin sitä yhteensä kuluu.
Muistaako kukaan sen lehtimainoksen, jossa lueteltiin nykyihmisen velvollisuuksia? Pitää kuntoilla, pitää laihduttaa, pitää olla enemmän lasten kanssa jne. jne. Se sopii hyvin teemakseni. Ajattelin kirjoittaa tänne asioita, joiden suhteen suunnittelen "parannusta". Osan kanssa parannusta nykytilanteeseen onkin se, että jatkossa voisin viitata koko asialle tietoisesti kintaalla.
Tervetuloa mukaan matkalleni sisäiseen (ja ulkoiseen) kasvuun!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)