Nyt kesäkuussa olen ottanut elämän vähän rennommin. Olen tavannut monta vanhaa ystävääni, joita en ole nähnyt aikoihin. Olen myös pitänyt tiiviimmin yhteyttä uudempienkin ystävien kanssa. Kaikkineen olen viettänyt sellaista normaalia elämää, jota monet ihmiset viettävät varmaan vakituiseen. Sellaiset ihmiset, jotka eivät käytä kaikkea aikaansa suorittamiseen.
Silti en aio tässäkään yhteydessä kokonaan hylätä suoritusteemaa, sillä parhaat ystäväni ovat sellaisia, jotka saavat minut ajattelemaan tai tekemään jotain uutta. Piristymään tavalla tai toisella, löytämään uuden näkökulman asioihin. Minusta paras ystävä on sellainen, jonka tapaamisen jälkeen on hyvä mieli. Mieluiten sellainen olotila, että näkee oman elämänsä positiivisessa valossa. Mielentila, jossa harkitsen jotain uutta asiaa tai harrastusta. Kuitenkin iloisella mielellä, en pakonomaisesti tai näyttämisen halusta, vaan sisäisestä tarpeesta tai pelkästään muuten vaan.
Viimeisen parin vuoden aikana olen ystävieni kautta:
- löytänyt uuden harrastuksen lemmikkien parissa ja sitä myöten paljon uusia ystäviä ihmisistä, joita en muuten olisi tavannut.
- löytänyt blogistaniaan.
- innostunut kirjoittamisesta.
- raahautunut kuntosalille ja terveellisempien elämäntapojen pariin.
- oppinut töissä positiivista asennetta ja ennakkovalmisteluiden ja viimeistellyn työjäljen merkityksen (suorittajalle se toki on vain lisää köyttä työnarkomanian tiellä).
- innostunut ammatillisesti uusista asioista ja kirjoittanut artikkelin lehteen.
- kaikkineen saanut iloa jokapäiväiseen elämään.
Mielestäni kyynikot ja jatkuvasti valittavat ovat ikäviä ihmisiä. Kyynisyys on tiettyyn pisteeseen asti hauskaa, mutta jatkuvana, ei mihinkään johtavana valituksena todella ikävystyttävää. Joskus toki itsekin juoruilen, mutta toisten ihmisten haukkuminen jatkuvana puheenaiheena ei sekään jaksa kiinnostaa. Olen tavannut sellaisenkin ihmisen, joka tarkkaan eritellen haukkui maan rakoon kaikki yhteiset tuttavamme. Kaikki. Väistämättä tuli mieleen se, että tuskin hän minustakaan puhuu imartelevaan sävyyn, jos en satu olemaan paikalla. Pidän enemmän ihmisistä, jotka näkevät toisissa positiivisen puolen. Toivoisin itsekin olevani sellainen.
2 kommenttia:
Jonkinlainen ystävyyden mittari on varmaan tosiaan myös se, että välillä voi olla kuukausi- jopa vuositolkulla väliä edellisestä yhteydenotosta mutta siitä huolimatta pystytään jatkaan juttua suurinpiirtein siitä, mihin jäätiin - ilman sellaista kiusaantunutta vaivautuneisuutta.
Kyynisyys on yllättävän tarttuva tauti muuten. Joukossa ei tarvitse olla kuin yksi ihminen, joka näkee kaiken nurinpäin ja se jo riittää pilaamaan tunnelman. Kaikki hyvät ideat ammutaan alas ja keskustelu pyörii surkeuden ympärillä ja ruokkii siitä itse itseään.
Joidenkin ystävien kanssa tosiaan juttu jatkuu ihan samasta vaikka aikaa olisikin kulunut. Mutta on minulle käynyt niinkin että muutaman vuoden kuluttua ei tunnu oikein olevan mitään puhuttavaa. Elämä on jotenkin vienyt eri suuntaan.
Lähetä kommentti