...mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Joskus tulee mieleen olisinko työelämässä pitemmällä, jos olisin mies. Sitä ei voi koskaan tietää. Olen nähnyt miehiä, jotka ovat minua urallaan edellä, mutta myös heitä, jotka ovat jäljessä. Minulla on koulutusta varsin paljon, enemmän kuin useimmilla. Koulutus onkin tietyn rajan jälkeen otettava harrastuksena. Uraa se ei välttämättä edistä.

Työelämän ja kodin yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Miehille se kyllä on paljon vaikeampaa. Lapsiin liittyvissä asioissa miesten epätasa-arvo näkyy eniten. Kun mieheni tutustutti esikoistamme päiväkotiin, olivat tarhan tädit kuulemma avoimen kiusaantuneita. Lopuksi he olivat tokaisseet "jos sun vaimo voisi soittaa meille". Minä vai? Sopiakseni lapsen tutustumispäivistä, kun asia ei oikeastaan minulle kuulu? Miesvaltaisessa työpaikassa taasen sain kehuja sovinistiesimieheltäni, kun pystyn ihan täysipainoisesti hoitamaan työni, vaikka minulla on perhettä ja lapsia. Veikkaan, että miespuoliset kolleegani vastaavassa tilanteessa eivät tällaista palautetta tule kuulemaan.

Räikeintä epätasa-arvo on lasten huoltajuuskysymyksissä. Jos tulee esille, että avioerotilanteessa mies haluaisi huoltajuuden, pitävät naiset asiaa pöyristyttävänä. Minullekin ovat naispuoliset tuttavani oikein kummastelleet, että eikö olekin törkeää, että jonkun mies yrittää lapsia itselleen. Niin kuin lasten huoltajuuden haluaminen olisi rikos tai vähintään rikoksen yritys. Minä en ole samaa mieltä kuin kanssasisareni. Mieheni on kuitenkin lasteni isä, miksi hän muuttuisi niin kelvottomaksi vain siksi, että parisuhteemme päättyisi. Ymmärrän kyllä, että tilanteet ovat erilaisia. Silti ihmettelen sitä, että näissä keskustelussa sallittuihin repliikkeihin ei kuulu "ei kait niillä lapsilla mitään hätää olisi isänkään kanssa". Niin ei saa sanoa. Ei kukaan.