Olen viimeaikoina tullut pohdiskelleeksi ihmisten ikää. Heräte lienee ollut uusi työpaikka. Uusia ihmisiä tavatessa yksi melko automaattinen luokitus on ikä. Minä luokittelen tapaamiani ihmisiä joko itseäni nuorempiin tai vanhempiin. Nykyisin neljän kympin paremmalla puolella se on vaikeaa. Tuntuu että kaikki ihmiset kolmen- ja viidenkymmenen välillä ovat samanikäisiä, siis minun ikäisiäni.
Toisaalta ikä merkitsee yhä vähemmän mitä vanhemmaksi tulee. Minulla on nuorempia ja vanhempia ystäviä, eikä ikä ole siinä mikään kriteeri. Tuntuu jopa, että moni kuusikymppinen omituisine kiukutteluineen elää toista lapsuuttaan. Etsi nyt niistä aikuista seuraa. Puhumattakaan jos menossa on kausi "toinen nuoruus". Silloin se on vielä mahdottomampaa.
Kaikesta tästä huolimatta kuljen edelleen luetellen "vanhempi kuin minä", "nuorempi kuin minä", "jaa-a, tuostapa en osaa sanoa". Miksi minä olen edelleen näin pinnallinen? Miksi minulle, joka en tavallaan välitä ulkoisista seikoista, olisi tärkeää olla ikäistäni nuoremman näköinen? Miltä nelikymppisen edes kuuluisi näyttää? Jospa me kaikki olemme ikäistämme nuoremman näköisiä? Samalla tavalla kuin kaikki ovat keskimääräistä parempia kuljettajia.
1 kommentti:
Nämä mietiskelysi ovat hyvin samanlaisia kuin omani nyt yli 50-vuotiaana. Kyllä todellakin näyttää olevan niin, että 30-vuotiaita on jo pidettävä aikuisina ihmisinä.
Kannatan ehdottomasti myös huomiotasi, että me kaikki näytämme ikäistämme nuoremmilta, ja ajamme autoa keskimääräistä paremmin. Oikein mielenkiintoista.
Lähetä kommentti