Suorittajan paluu

Taas on virrannut vettä Vantaanjoessa. Mikä on muuttunut, mikä pysynyt samana, mitä kirjoitin viimeksi? Enpä oikein edes muista. Ikääni vedoten päätin jatkaa blogimaiseen tapaan tajunnanvirtaa asioista, joita viimeksi on tullut mieleen.

Olin äsken kuntosalilla. Kuntosalilla on niin puuduttavan tylsää, että siellä ehtii miettiä kaikenlaista. Naisten salilla näkee harvemmin mitään pullistelijoita tai edes megasuorittajia. Minun kaltaiseni keski-ikää lähestyvä nainen on aika tavallinen kävijä. (Iiiik! Kirjoitin juuri sanan "keski-ikää lähestyvä". Olen tainnut vanhentua tässä välissä oletettua enemmän.) Joka tapauksessa kuntosalikäynti sopii hyvin suorittamisen ytimen pohdiskeluun. Siellä voi katsella muita kävijöitä ja pohtia kunkin motiiveja.

Kuntosalilla käymiseen on muutamia syitä. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan himoliikkujia ja puhuvat "hyvästä olosta, jonka saa liikunnasta". Se onkin yleisesti hyväksyttävä syy työpaikan lounaskeskusteluissa. Etenkin, jos puhuja on elämänsä kunnossa oleva nuori nainen, kommentti kerää helposti kateellisia mulkaisuja. Ei pelkoa. Aikuisen naisen ulkoinen olemus tuskin herättää kateutta muualla kuin 4D-dokumenteissa. Ulkonäkö olisikin minulle ihan sopiva syy kuntoiluun, eikä tässä iässä terveyskään sen hullumpi. En löydä silti näistä mistään omaa motivaatiotani. Ennemminkin joku velvollisuudentunto tai terve järki. Onhan älytöntä nukkua huonosti ja olla sen takia väsynyt ja saamaton, kun parempaan tulokseen pääsisi liikkumalla. Takaa löytyy siis kaikkien talousteorioiden takana oleva kuluttaja, joka laskee kunkin tekemisen hyödyt ja vaivat ja tekee sitä, mikä kannattaa eniten.

Ulkonäköön panostan korkeintaan teemaluontoisesti. Eikä kannettu vesi tunnu kaivossa pysyvän. Välillä saatan pukeutua asiallisemmin tai jopa naisellisesti viikon pari. Kerran tein niin kuukauden päivät. Ihan vain osoittaakseni työkavereille, ettei kyse ole pelkästä kuumekohtauksesta, vaan osataan sitä täälläkin jos halutaan. Se, että pysyvästi pitäisin yllä kulisseja tai jaksaisin ajatella, mitä muut minusta ajattelevat, on vieras ajatus. Jos jotakuta jaksaa kiinnostaa toisten ulkonäkö, niin hankkikoon oman elämän. Minulla on omani.

Yksi motivaattori ylitse muiden tekemiseen kuin tekemiseen voisi olla syyllisyys. Olen kuvitellut syyllistyväni helposti, mutta viime aikoina olen havainnut olevani täysi harrastelija sillä kentällä. Kuvailin vastikään työkaverilleni sellaisen massiivisen tuhon, josta voisi jo pikkuhiljaa kantaa syyllisyyttä. Hän näet suri erään pikku velvollisuuden suorittamista myöhässä. Lapsellista. Minäkin koen asioiden usein olevan oma vikani, jos olisin niille voinut jotain tehdä. Syyllisyyteen en kuitenkaan saa kovin kummoista tunnelatausta.

Iloitsen omista suorituksistani, enkä pidä kynttilää vakan alla. Listaan voisi siis lisätä rehvastelun. Jos saan aikaiseksi jotain itseäni tyydyttävää, saatan kysyä muiden mielipidettä tyyliin "eikös olekin hieno juttu". Tämän tiedän ärsyttävän joitakin ihmisiä. Olenhan itsekin kotoisin Hämeestä, jossa asioista "ei tehrä isompaa numeroo".

Mitä tästä saadaan yhteenvetona? Iloinen suorittaja? Ahkera puurtaja? Ikuinen syyllinen? Varmaan tilanteesta riippuen mikä tahansa.