Tyhmä ja ahkera

Kaikki varmaan ovat kuulleet lausahduksen, että haitallisin työntekijä on tyhmä ja ahkera. Aikaansaapa, jolloin virheetkin edistyvät. Onko aika mennyt tämän ohi? Mikä on nykyajan ahkeruutta ja tyhmyyttä?

Monet kaipaavat "vanhoja aikoja". Ei sitä suoraan sanota, mutta välillisesti se on pääteltävissä. Se on kaipuuta siihen, että olisi selkeät tehtävät. Tietäisimme koko ajan mitä pitää tehdä. Mielellään jopa niin, että joku toinen sen määrittelee. Näemme itsemme itsenäisinä ja itseohjautuvina, mutta onko se totta? Samaan aikaan toivotaan selkeää työnkuvaa. Mieluiten siten, että joku toinen sen saa aikaan ja tuo tarjolle hopeatarjottimella.

Edelliset väitteet kaivannevat perusteluita. Nykyajan ahkeruutta - tyhmää sellaista - on mahdollista suorittaa monella eri tavalla. Yksi tapa on kalenterin täyttäminen palavereilla. Se tuo sopivaa puuhastelua päivään. Kun tälläinen henkilö vaihtaa työpaikkaa, hän voi sanoa "arjen koittaneen" tai "päässeensä vauhtiin", kun kalenteri alkaa täyttyä tutulla tavalla. Samaan hengenvetoon voi huokailla sitä, että jos olisi edes muutama tunti yhtäjaksoista aikaa, niin ehtisihän sitä tehdä vaikka mitä. Kuinka kerrankin kun oli, sai vaikka mitä aikaiseksi. Täyttä puppua! Palaverit ovat enemmän tai vähemmän aiheuttamuksellisia. Tai sitten olen itse joko tavattoman onnekas tai niin epäsosiaalinen, ettei kukaan halua palaveerata tuollaista määrää minun kanssani. Lisäksi paljon raskaampaa on istua kirjoittamassa jotain selvityksiä ja tehdä taustatyötä kuin keikkua palavereissa. Olenpa nähnyt sen ahdistuksenkin, kun kalenteri on tyhjennetty ja henkilö joutuu viikonkin tekemään "oikeaa työtä". Silloin kun ei voi vedota aikapulaan perustellessaan saamattomuuttaan.

Päätösten ja linjausten odotteleminen on myöskin suosittua. Kyllähän minä tekisin vaikka mitä, kunhan suuntalinjat vain olisivat selvät. Itse asiassa tarvitsisin selkeän tehtäväksiannon ja ohjeet työn tekemiseen. Ei sinänsä ettenkö olisi asiantuntijan roolissa ja odotan myös itsenäni sellaisena kohdeltavan. Jos joku kuitenkin kertoisi mitä minun on tehtävä. Silloin tehtyäni sen, voisin lähteä hyvillä mielin kotiin ja tuntea olevani kiltti ja ahkera kuin aikoinaan lapsena tehtyäni kaikki läksyt. Jos kukaan ei tälläiseksi äidiksi, isäksi tai opettajaksi ryhdy, puolet porukasta puuhastelee päämäärättömästi ja odottelee kotiin lähtöä.

Määrä on yksi tapa korvata laatu. Ahkeruuden voi osoittaa vaikkapa sivumäärällä. Kukin ehtii kirjoittaa päivän mittaan ainakin 20 sivua. Ehtiikö ja jaksaako kukaan näitä lukea onkin sitten toinen juttu. Jos joku arvostelee lopputuotosta, sitä kirjoitetaan lisää. Jos joku pyytää tarkennuksia, tarkoittaa se suomeksi lisää sivuja. Ei sitä, että kirjoitettaisiin se jo kirjoitettu sellaiseen muotoon, että siitä saisi jotain selvää ja siinä suoraan sanottaisiin mitä tarkoitetaan. Sivumäärällä saa lisäksi kyykytettyä arvostelijat. "Onhan asia sanottu siellä! Sivun 32 kolmannen kappaleen puolivälissä". Samaan aikaan voi mutista arvostuksen puutteesta, kun kukaan ei edes lue, mitä olen kirjoittanut.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Keskittyä olennaiseen, tehdä kirjoitustyötkin mutta kohtuudella, edetä konkreettisten asioiden kanssa laittamatta päätä pensaaseen odottamaan, että joku muu tekee ne päätökset jossain. Se vain on kaikkein vaikeinta. Kaikki tekosyyt ja oheistekemiset ovat paljon helpompia.