Olen aina ajatellut, että minusta tulee joskus perheellinen. Helposti kuvittelen, että kaikki muutkin haluavat samaa. Oletan, että jos perhettä ei ole, on siihen joku syy. Ja perhe on se vanhanaikainen ydinperhe - isä, äiti ja kaksi lasta. Tai useampia. Koira. Ja kissa. Kuin corn flakes mainoksesta suoraan.
Mistä tällainen ajatus on tullut? En osaa sanoa. Itse olen viettänyt lapsuuteni epätyypillisessä perheessä. Sieltä olen ainakin oppinut sen, ettei asiat väkeä vaihtamalla parane. Ehkä uusperheissä alkuinnostuksessa tehdään "kaikkea kivaa", käydään pyöräilemässä ja ongella lasten kanssa. Kaikki ovat onnellisia ja rakastuneita. Uusi isä tai äiti on niin paljon mukavampi kuin se entinen - ja toisessa kodissa taas toisinpäin. Sellaiseen idylliin minä en usko.
Onko taloudessa sitten oltava mies? Onhan sitä erilaisia "miesten töitä". Veikkaisin silti, että satunnaiset poikaystävät ja palkatut remontti-Reiskat ovat paljon avuliaampia, jos kyseessä on avuton yksinäinen nainen. Heita on sitäpaitsi helpompi käsitellä kuin sohvalle vakituiseen kotiutunutta yksilöä.
Ihminen toki tarvitsee aikuisen kumppanin, jonka kanssa voi jakaa asioita. Jolle lasten ja kodin asiat ovat tärkeitä. Onko sen oltava mies? En tiedä. Entä onko oltava niitä lapsia, joista yhdessä huolehditaan? Onko elämä yksinäistä ilman perhettä? Ainakin seuraelämä varmaan olisi vilkkaampaa, kuka sitä nyt aina jaksaisi yksin olla.
Miksi minä silti sinkkuja katsellessani mietin miksei heillä ole ketään? Onko se nyt joku onni ja autuus, että toinen henkilö tyhjentää jääkaappiasi? Nykyään käsite sinkku on kyllä melkoisen laaja. Television uuteen paritusohjelmaan haetaan sinkku-äitejä. Miten äiti voi olla sinkku? Onko kielitaito hukassa? Vai eikö asioista saa puhua niiden oikeilla nimillä? Ehkä me nykyisin voimme olla nuoriakin vaikka kuinka monta kertaa. Eräissä häissäkin vihittiin eronnut kolmen lapsen äiti ja pappi puhui kauniisti, kuinka tämä pariskunta siirtyy "aikuisuuteen" ja muuttaa pois kotoaan ja siirtyy elämään yhdessä. Eipä lienee väliä kuinka monetta kertaa!
4 kommenttia:
Ydinperheen malli iskostuu alitajuntaan ilmeisen varhain. Myönnän, että olen pitkään pitänyt ydinperhettä (isä-äiti-lapsi) yhdessäolon jalostuneimpana muotona. Viime aikoina olen tosin keksinyt vielä jalostuneemman muodon: naislapsikommuunin, jossa naiset ja lapset jakavat jääkaapin, jeesailevat lasten hoidossa ja jokainen äitiperheyksikkö saa silti elää omaa itsenäistä elämäänsä. Miestä tähän malliin tarvitaan lähinnä vierailevana tähtenä tiettyjen palvelulujen tuottamiseen. Okei, mallini on vielä varsin teoreettisella tasolla, mutta mielestäni varsin onnistunut. Hih.
Itse en ole varma pystyisinkö asumaan toisen naisen kanssa. Opiskeluajoilta ja vastaavilta on sellaisia muistoja, että jotkut kämppikset olivat hyvin tarkkoja siisteydestä (=siivousvuorolla asiat on tehtävä juuri tietyllä tavalla). Toi kommuunissa saisi itse valita kämppiksensä eikä sitä tekisi asuntotoimisto.
Tässä kommuunissa asuinkumppanit valittaisiin itse, mitään hallinnollista asuntotoimistoa ei tässä mun mallissa ole. Sen lisäksi asuntona olisi kartano, jossa jokaisella olisi reilusti omaa tilaa. (Kuten sanoin, kyseessä on tässä vaiheessa varsin teoreettinen mallinnus.) :)
Kiva Bloki, ja niin mukavaa tekstiä. Kirjoittelen itsekkin oman elämäni kulusta, mutta msn spacen kautta.Monenlaista asiaa mahtuu 40 vuotiaan elämään...
Mukavaa alkavaa kesää:)
Lähetä kommentti