Itse asiassa parasta mitä tiedän, on olla yksin kotona. Aivan yksin, ilman miestä, lapsia tai lemmikkejä. Toisaalta yksin asuminen ei kuitenkaan sytytä ajatuksena. Silloin sitä yksinäisyyttä olisi yllin kyllin eikä se tuntuisi ylelliseltä.
Miellyttävintä yksin olemisessa on se, että ei tarvitse puhua kenenkään kanssa, ei kuunnella ketään tai mitään, ei missään asiassa ajatella ketään toista. Useimmiten, kun olen yksin kotona, en laita televisiota päälle radiosta nyt puhumattakaan. En yleensäkään kaipaa taustameteliä, vaan olen mielelläni hiljaisuudessa. Autossakaan en aina kuuntele edes radiota.
Miksi kaipaan tähän rauhoittumiseen yksinäisyyttä? Se on varmaan joku henkinen este, eihän minua oikeasti kukaan estäisi. Eivät miehet sillä tavalla seurustelua kaipaa. Istua möllöttävät omissa ajatuksissaan. Silti, jos muita on kotona, tulee huolehdittua muidenkin asioista. Onko läksyt tehty, hampaat pesty, koirat ruokittu ja ulkoilutettu?
Ehkä olisi muodikkaampaa käydä hiljentymässä jossain raflaavammassa paikassa; luonnossa, mökillä, merellä tai yöllisellä kävelyretkellä. Minulle riittää tämä kotini. Täällä minun on helppo tehdä mitä haluan tai olla tekemättä. Kodin pitäisi olla kaikille myös paikka hiljentyä, paikka jossa ei ole ulkoa asetettuja sääntöjä ja niitä valvovaa silmää, kuten Äijän eräässä tarinassa. Olen itse yhden kesän asunut siivoushullun kanssa samassa huoneessa. Se oli todella rasittavaa. Petasin joka aamu sänkyni ja pyrin olemaan jättämättä tavaroitani levälleen, kun tiesin huonekaverini ärsyyntyvän siitä. Kesä sitä silmänpalvontaa - siivoamista vain välttääkseni ilmiriidan - oli todella rasittavaa. Palautuakseni moisesta koettelemuksesta olin sen jälkeen pari viikkoa petaamatta ja jätin kaikki tavarani siihen mihin ne kädestä sattuivat putoamaan. Se tuntui aika juhlalliselta.
3 kommenttia:
Luen kirjoitustasi aamuna, jolloin tiedän saavani olla yksin kokonaisen vuorokauden.
Minäkin pidän yksinolosta, vaikkei mieheni minua häiritsekään. Hän on itse samanlainen, nauttii kun saa olla joskus yksin kotona.
Silti minulle tulee kalvava tunne, se on jonkinlaista syyllisyyttä. Jos jotain tapahtuisi hänelle, pitäisin sitä varmasti rangaistuksena yksinoloni nautinnosta! Kummallista!
Minäkin nautin yksinolosta. Olen jo monta vuotta asunut yksin, enkä osaisi enää kuvitellakaan, että asuisin toisen ihmisen kanssa. Nautin rauhasta kun tulen kotiin, ja nautin siitä, että voin vapaasti töiden tai illanvieton jälkeen tulla tai olla tulematta kotiin. En ole tilivelvollinen kenellekään. Eikä minun toisaalta tarvitse huolehtia eikä kantaa huolta kenestäkään. Lapsistakaan ei enää niin paljon kanna huolta kun ne elävät omaa elämäänsä. Tämän ihanuuden hinta on tietysti se aika ajoin vaivaava yksinäisyys ja turvattomuus. Silti saldo on plussan puolella.
Kyllä niihin yksinolon hyviin puoliin tottuu todella nopeasti. Jos asuisin pidempään yksin, en tiedä tottuisinko enää takaisin muiden kanssa asumiseen. Ja ainakaan kenenkään vieraan kanssa en tätä touhua missään nimessä haluaisi aloittaa uudestaan, ennen olisin vaikka yksin.
Lähetä kommentti