Tuttu fraasi, eikö? Ovathan haasteet uudessa paikassa tavallaan uusia, usein kyllä hyvinkin samanlaisia. Organisaatioiden tapa toimia tehottomasti usein noudattaa samaa kaavaa. Vastaavasti epäonnistuneiden atk-hankkeiden käsikirjoitus on yllättävän samanlainen. Miksi silti on niin vaikeaa toimia eri tavalla? Organisaatio on kuin vanha koira, joka ei opi uusia temppuja.
Ehkä minulla on antipatia sanaa "uusi" kohtaan. Kuten kirjoituksessani "Uusi rakkaus". Olen varmaan syntynyt kierrättäjäksi tai ehkä jotkut pula-ajan kokemukset kulkevat sukuni geenimuistissa. Aina kun kuulen sanan "uusi", minun tekisi mieli kirkua "mitäs vikaa siinä vanhassa on". Ilmeisimmin kyse on lähinnä siitä, että nuo kaksi fraasia ovat tekopyhä tapa ilmaista näennäiskauniisti asia, josta olisi syytä puhua ihan vakavasti. Ei ketään syyllistäen, mutta rakentavasti. Mitä voisimme tehdä, ettei sama toistuisi aivan samanlaisena. Miksi se seuraava rekrytointi olisi sen parempi kuin tämä nyt lähtevä? Miksi meidän firmalla on aina niin paska tsäkä? Miksi "naiset rakastuvat renttuihin"?
Tänään televisiossa Juha Siltala sanoi, että meistä kukin haluaisi olla tarpeellinen töissä. Se on ainakin totta. Nykyisessä (ja aivan tuota pikaa entisessä) työpaikassani on tarpeellisuuteen vaikea uskoa. Jos tiimistä, projektista, mistä tahansa lähtee joku henkilö, ei tapahdu mitään. Ei muutosta projektin tavoitteisiin, ei töiden uudelleenjakoa. Ei mitään! Aivan kuin henkilö olisi ollut täysin turha ja jopa olematon. Aina siinä toki jää jotain tekemättä, mutta ei sillä ole väliä. Toisesta suunnasta joka tapauksessa kaadetaan lisää vaatimuksia, ollenkaan havaitsematta, että puolet tekijöistäkin on karkumatkalla. Mitä sitten tapahtuu, kun tavoitteita ei saavuteta? Ei mitään. Korkeintaan epämääräinen syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne tai aiheettomat kehut. Riippuu vähän keitä on osapuolina. Koska työ on sinänsä tarpeetonta, ei ole konkreettista tavoitetta, johon lopputulosta voitaisiin verrata.
Olen joskus miettinyt, että kuinkahan hyvin esimiehet vaistovat, että joku on lähdössä. Riippuen tilanteesta, siitä puhutaan avoimemmin tai enemmän piilossa. Joku saattaa vihjailla täysin avoimesti, jopa kertoa aikeistaan suoraan. Joskus taas merkki on se, että joukko ihmisiä kokoontuu supattamaan jonkun huoneeseen. Vaihdetaan vinkkejä avoimista työpaikoista, seurataan kunkin haastatteluprosessia jne. Tosielämän sosiaalipornoa parhaimmillaan. Tunteeko johtaja silloin itsensä ulkopuoliseksi? Huomaako, että jotain on meneillään. Tekisikö hänen silloin mieli päästä osalliseksi keskusteluista? Saada vastaus kysymykseen "miksi". Ei sitä kaunisteltua selitystä, joka hänelle annetaan, vaan se todellinen. Minä haluaisin. Ehkä. Vaikka ei sitä mielellään kuulisi.
3 kommenttia:
Rehelliset vastaukset olisivat tosiaan monesti tuollaisissa tilanteissa tarpeen. Muutos vaan on monesti kipeä, kun joutuu suhtautumaan kriittisesti itseensä ja omiin toimintatapoihinsa ja luopua illuusiosta, että kaikki toimii ihan hyvin.
Olen monesti huomannut todeksi sanonnan "hyvä on parhaan pahin vihollinen". Usein käy niin, että vanhasta kaavasta pidetään kiinni, vaikka rakentavalla kritiikillä ja pienilläkin muutoksilla voitaisiin saada jotain hedelmällistä aikaan.
Toisaalta välillä käy niinkin, että pelkän uutuuden takia lähdetään muuttamaan jo ennestään toimivaa systeemiä ja lopulta päädytään vain tuhlaamaan voimavaroja näennäisten muutoksien saamiseksi. Puolensa ja puolensa tässäkin.
Lämpimät onnittelut "uusista haasteista". Kyllä se ruoho silloin tällöin on vihreämpää aidan toisella puolen. Toivottavasti ainakin sinun kohdallasi.
Harva esimies kestää kuulla rehellistä vastausta lähtötilanteessa. Valitettavasti.
Kiitos, kiitos!
Kukapa meistä sitä haluaisi kuulla. Olen päättänyt kirjoittaa huoneentaulun asioista joita aion itse välttää (jatkossa tulen olemaan ainakin tiiminvetäjä). Tai ehkäpä bloggaan ne! Menisi opiksi muillekin!
Lähetä kommentti