Viikonloppuna kuulin eräässä asiayhteydessä otsikkona käyttämäni kommentin. Kun puhutaan jonkun ihmisen - lapsen tai puolison - käyttäytymisestä, joku saattaa sanoa, että ei kyllä katselisi sellaista menoa. Harvoin se pelkkä katselu onkaan kannattavaa, mutta jos on jo tehnyt mitä voi, niin mitä on enää jäljellä?
Esimerkiksi lapset voivat raivota vanhemmilleen syystä tai toisesta. Usein takana on joku muukin syy; kiusaamista, oppimisvaikeutta, ties mitä turhautumista tai yksinäisyyttä. Onhan raivoaminen toki ei-toivottua käytöstä, mutta mitä sille voi tehdä? Voi kieltää, voi selittää, voi rauhoitella, voi olla välittämättä. Usein vain ne, jotka kommentoivat, etteivät "katselisi" moista, odottavat, että olisi joku ihme konsti laittaa tämä kohde "kuriin". Mikä se konsti olisi? Hakkaaminen? Sillä ei kai kukaan ole parantunut mistään.
Vastaava tilanne on puolisonkin kanssa. Kenellä meistä on täydellinen puoliso? Mukava, ahkera, raitis, huolehtii itsestään? Entä jos ei? Kuuluuko kaljaa kittaava ylipainoinen äijä heittää pihalle? Tai tyypillinen suomalainen mies, joka ei paljoa puhu? Sellainen joka tulee kotiin, ei sano sanaakaan, vaan istuu tuijottamaan lasittunein katsein telkkaria.
Kyllä minäkin joskus nuorempana saatoin ajatella, etten katselisi sitä tai tätä. Yritän kyllä parhaani mukaan vaikuttaa asioihin, enkä mitään ääri-ilmiöitä varmaan katselisi vieläkään. Ei perheenjäsenet kuitenkaan ole mitään vaihtareita. Enkä minä lemmikeitäkään kiertoon laittaisi. Raivostuttaa lukea ilmoituksia, joissa koiria laitetaan eteenpäin pitovaikeuksien takia. Joskus pitovaikeudet voivat olla ylitsepääsemättömiä, mutta takana on myös niitä tapauksia, joissa kukaan ei vain yksinkertaisesti jaksanut enää hoitaa koiraa. Minkä mallin se antaa lapsille? Koira laitetaan pois, kun ei ollut enää kivaa. Siinä sitä on hyvä malli tuleville perheen perustajille. Jatketaan vain siihen asti kun on kivaa.
1 kommentti:
Ei ne vaihtoehdot aina niin kummoisia ole. Toisaalta kaipa tässä itse kussakin on "katselemista".
Lähetä kommentti