Eilisen päivän vietin pihatöissä eli niitin polvenkorkuista ruohoa ja kitkin nokkosia. Olin jo viime viikon katsellut, että pakkohan pihalle on jotain tehdä. Pihamme ei ole vielä valmis, joten siellä ei voi pinnan epätasaisuuden takia käyttää ruohonleikkuria. Kasvustokin on kaikkea muuta kuin nurmikkoa. Niittäessäni ehdin taas miettiä tätä suorittamista.
Minulle tyypillisesti hommat kasaantuvat sen takia, että haluaisin tehdä ne viimeisen päälle kunnolla. Sen pakollisen lisäksi vielä sitä, tätä ja tota. Itse asiassa nurmikonkin olisin voinut niittää jo kertaalleen, vaikken olisi ehtinytkään haravoida. Jos niittää tarpeeksi ajoissa, ei sitä ruohoa sinne niin paljoa edes jää, että se siellä mitään haittaisi. Mutta kun pitää olla aikaa haravoida, leikata pensaat ja hankkia kukkaistutuksia. Sillä välin se ruoho ylttääkin jo polveen.
Muutamia asioita osaan jo hoitaa melko mutkattomasti. Yhdistyksen kesäretkelle ei oikeastaan tarvita kuin paikka, ilmoitus jäsentiedotteeseen ja menomatkalla jotain syötävää kaupasta. Ohjelman voi pahimpaan hätään keksiä paikan päällä. Jos muistaa, voi kotoa lähtiessä ottaa tikkataulun tai mölkyn mukaan. Jos järjestelyitä tekee tätä enemmän ei lopputulos ole välttämättä sen kummempi. Joka tapauksessa tilaisuutta ei kannata jättää pitämättä vain sen takia, ettei ehtinytkään suunnitella kaikkea viimeisen päälle: aarteenetsintää, leikkejä, pelejä, monipuolista ruokailua, seikkailurataa tms. Luonto itsessään ja kaunis ilma on seikkailu sekin.
Suosittelisin muillekin suorittajille tätä samaa. Mikä on se minimi, joka itse asiassa riittää? Jos joskus on aikaa, voi homman aina tehdä uudestaan ja lisäksi ne kaikki mahdolliset muut jutut mitä oli ajatellut. Eilen pikapesimme tyttäreni kanssa kuistin ikkunat ulkoa. Tyttäreni saippuoi ne lattialuutulla ja minä kuivasin lastan kanssa perässä. Ei se jälki nyt aivan ammattimaista ollut, mutta parempi kuin ei mitään. Aikaa meni reilu 10 minuuttia. Ikävä kyllä homma oli sen verran märkää, että sisätiloissa ei sama juttu onnistu, ainakaan sillä lattialuutulla.
Miehet tämän mutkattomuuden taitavat osata jo luonnostaan. Silloin voi kotipirttihirmu käydä motkottamassa "väärin sammutettu tulipalo".
4 kommenttia:
Löysinpä blogisi juuri, tutkittuani omaa laskuriani. Yllätys suuri, oikein linkatuksi olen tullut.
Itse asetettujen suoritustavoitteiden tuppaa vaivaamaan ihmisiä, ja kai se jotain pätemisen tarvetta tai sellaista on. Tyydytystä tuo se, kun saa huomata, että olen tärkeä koska olen niin hyvä. Ihan tuttu tunne kyllä, tosin viimeiset vuodet olen tästä yrittänyt pois pyrkiä.
Muuten paitsi muusikkona olemisen osalta, jossa asetan tavoitteita kyllä.
Hyvää kesää!
Pitääkin miettiä tuota "olen tärkeä, koska olen niin hyvä". Hmmm... ehkä jossain postauksessani.
Tässä ollaan kyllä perimmäisten kysymysten äärellä. Henkilölle, jolla rima on hemmetin korkealla, on hirveän vaikea vaan antaa asioiden mennä sormien välistä puolihuolimattomasti tehden.
"Miksi en tekisi jotain, kun osaan tehdä sen a) paremmin ja b) nopeammin?" Tätä miettiessä huomaa pyörittävänsä yhtäkkiä yhtä jos toista himmeliä ja olevansa ihan burnout. Ihan vaan sen takia, että sattuu tykkäämään siitä, että asiat on hoidettu hyvin.
Niin, mihin sen rajan vetää? Jos haluaa, että asiat tehdään "hyvin", mikä on "riittävän hyvin"? Vaatii melkoista mielenlujuutta seisoa veneen kannella ja katsoa, kun köysi valuu mereen, kun riittäisi, että nappaa toisesta päästä kiinni (mieheni kertoma esimerkki tosielämästä, jollain on kuulemma näin rauhalliset hermot). Toisaalta jos rima on ylikorkealla saa oikeasti tehdäkin kaiken itse.
Lähetä kommentti